Heräsin varhain siihen että sataa.
Minun kirjani ilmestyy tänään.
Se ilmestyy jonnekin varastoon. Se pinotaan sinne ehkä, pahvilaatikoissa, näin luulisin. Pahvilaatikkoja ei varmaan ole kovin montaa.
Se on ehkä tullut valmiiksi. Se on nyt laatikoissa hiljaa. Laatikoissa aivan hiljaa.
Odottaakohan se jotain.
Odotankohan minä mitään.
En tiedä, eikä taida tietää kirjakaan.
Täytyisi siirtyä eteenpäin, mennä uusiin päiviin. En taida tänään pystyä. Jään ehkä tähän.
Minulle on sanottu: onnea kirjalle. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Mihin kirja tarvitsee onnea?
Olen mennyt jähmeäksi, sulkeutunut. Jotain piti avata, että kirjaan saataisiin sivuja.
Se oli aikamoinen homma, viiltää auki jotain niin kivuliasta, enimmäkseen yksin. Siksi en tiedä, mitä siitä enää sanoa. Mitä sanoa siitä tässä? Mitä sanoa siitä missään? Mitä vastata, kun joku kysyy: mites se sun kirja?
Niin, mites? Siellä se nyt lepää, laatikoissa aivan hiljaa.
Markkinointia vailla se siellä lepää. Millaista on markkinoida omaa suruaan? Mikä on sen markkina-arvo? Pitääkö siitä puhuessa hymyillä? Kuinka itsevarmasti se tulee tehdä?
Mietin näitä viimeksi viime talvena. Silloin kirjaan syntyi sivu, jonka myöhemmin poistin, turhana. Sille ei lopulta ollut mitään käyttöä, ei siinä kirjassa,
mutta nyt –
ehkä tämä päivä, tämä kohta tässä on sille hyvä paikka:
Osta tästä hyvä suru, vanha jo ja paljon käytetty mutta kestävä ja ajoittain hyvinkin voimissaan. Luotettava, jättää takuuvarmasti tien päälle. Tämän kanssa valahdat vieläkin joskus kulman taakse polvillesi, kun muut jatkavat matkaa.
Tästä jos liikaa puhut, kahvipöytiin tulee tilaa ja kalenteriin väljyyttä. Tämä suru huolehtii ajanhallinnasta puolestasi. Se ei tunne soveliaita paikkoja, vääriä hetkiä vain,
se kulkee vaivattomasti ees taas läpi vuosien, kuljettaa sinua valon lailla läpi huoneiden, joissa muut eivät käy,
paitsi he, jotka ovat niissä joskus itkeneet. Paitsi he,
paitsi me.
Minun suruni voi ostaa tästä.