Tärkeitä hetkiä elämässä: ajaa toiseen kaupunkiin hakemaan jostain varastosta oman kirjan tekijänkappaleita, ja muutamia muitakin kappaleita, pahvilaatikollisen verran.
Tärkeitä hetkiä elämässä: ajaa sinne yhdessä kera kuopuksensa ja perheen uuden vauvan, pojanpoikasensa, keskellä keskiviikkoa, syystä että emminävaantiedä, jotenkin tuntui että just näin tämä kannattaisi tehdä, en vaan ole ihan varma että miksi.
Jotenkin tuli vaan aamukahdeksalta mieleen ehdottaa perheen pienimmäiselle että hei, huvittaisko sua lintsata tänään koulusta, tarttis käydä Porvoossa. Voitko tulla mukaan. Kun mulla on siellä takapenkillä myös se lainavauva, joka melkein jo kävelee.
Niinpä me lähdimme. Meitä oli kolme.
Ja me pääsimme perille.
Perillä se melkein jo kävelevä vauva alkoi menettää hermojaan, siellä turvaistuimessa. Hän myös mainitsi siitä jotain.
Sillä aikaa minä kannoin autoon pahvilaatikkoa. Sieltä varastosta.
Perillä autossa minun teki pikkuisen mieli katsoa, kenen kirjoja olin autoon kantanut. Niinpä avasin sen pahvilaatikon.
Siinä kohtaa autossa takapenkin äänimaiseman jo saattoi havaita, paitsi kuopus, joka oli tajunnut varustautua kuulokkeilla.
Joten:
minä avasin oman kirjani ensimmäistä kertaa niin, että joku taustalla huusi.
Se tuntui ihan valtavan tutulta. Se tuntui suorastaan siltä että niin, olinko ikinä voinut kuvitella tapahtuvaksi yhtään mitään muuta.
En kai minä oikeasti ollut.
Välillä syötiin sitten sosetta ja pullaa ja nukuttiin päiväunet. Kirjalaatikko etupenkillä oli hiljaa ja odotti.
Elämä on sellaista. Ja lopuksi ajettiin kotiin,
moottoritietä niin, että hautausmaa, jossa oma kuollut lapseni nukkuu, vilahti ikkunasta sillä aikaa kun takapenkin turvaistuimesta käsin menivät jälleen jotkut pienet hermot.
Se oli yksi elämän päivä. Sellaisen elämän, jossa on tapahtunut kaikenlaista, ja edelleen tapahtuu.
Sellaisen elämän, joka joskus on pysähtynyt, pitkäksi aikaa, vain: jatkuakseen.
Mitä ajatella silloin, kun ohittaa moottoritiellä kuolleen vauvan hautaa, ja kuuntelee samalla kuinka elämä takapenkillä senkun jatkuu? Mitä ajatella silloin?
Kauniita, väsyneitä ajatuksia. Ajatuksia siitä että ihanaa kun joku taas huutaa,
ja voi miten kaunista se on,
ja kunpa hän pian lopettaisi.
Fantastinen teksti! Nauroin ja itkin lukiessa. Haluan lukea lisää tekstejäsi!