Lokakuinen aamu.
Herään itsekseni pellon laidasta, keitän kahvia ja mietin, ottaisinko tänne tänä aamuna vastaan koko maailman.
Vilkaisen uutisia, niin kuin joka aamu, ja totean: en taida viitsiä. Sitä täytyy sitten vain kommentoida, ja siinä se päivä sitten meneekin, päätä pudistellessa, ja minulla kun olisi vielä useampi pussi tulppaanin sipuleita luonnolle luovutettavaksi ennen kuin palaan kotiin kaupunkiin.
Ajattelen ensi kevään kukkia, katselen harmaata taivasta ja mietin, kuinka selvitä taas ensi talvi siitä, ettei oikein ole olemassa. Kirjailijana, tai oikein kenään muunakaan. Pelkkä kirjojen kirjoittaminen ja julkaiseminen nimittäin ei siihen välttämättä auta. Jonkun täytyisi myös huomata ne. Huomaamatta niitä on kenenkään vähän vaikea lukea.
Olen uinut. Se auttaa. Eilen illalla olin pikkukaupungin uimahallin viimeinen asiakas. Ennen sulkemisaikaa minulla ei ollut pelkästään omaa rataa vaan kokonainen oma allas, tyyni.
Valaistus oli miellyttävä eikä kukaan puhunut. Olisin halunnut jäädä sinne kellumaan koko yöksi.
Tulppaanin sipuleja hypistellessäni olen ajatellut verovaroin kirjoitettua haastattelua, jonka pari päivää sitten luin. Elokapinan ja ruotsalaisten aktivistien eduskuntatalotapauksen jälkeen suomalainen media nimittäin vaivautui kiinnittämään katseensa turpeennoston ongelmiin tasan sen verran, että yksi niistä pyysi kommenttia Elokapinan väitteisiin siltä yritykseltä, joka sitä turvetta nyt siellä Ruotsissa nostaa. Ja kun se yritys totesi, että Elokapina on väärässä, asia oli sitten sitä myöten selvä ja huomio voitiin kiinnittää takaisin eduskuntatalon pylväiden saumoihin ja kansanliikkeen kieltämistä vaativan kansalaisaloitteen laatijoihin.
Pylväiden saumojen höyrypuhdistusta näytettiin jossain suorana lähetyksenä ja yksi kansalaisaloitteen laatijoista pääsi kertomaan verovaroin ylläpidetyillä sivuilla koko kansalle, ettei hän ajatellutkaan aloitteen menevän läpi eikä sitä siksi laadittukaan, vaan siksi, että sillä sai huomiota.
Siis huomiota. Siis mille – se minulle jäi epäselväksi. Ilmeisesti aloitteen laatijoille itselleen.
Kansalaisaloitteen käyttö pelkän huomion hakemisessa ei näytä kirvoittaneen mediassa juurikaan mitään kulmakarvojen nostelua. Se ei ilmeisesti ole minkäänlainen hyökkäys demokratiaa vastaan eikä tuhlaa kenenkään työaikaa turhaan. Ehkä niitä karvoja ei vaan ehditä nostella, kun kaikki huomio on kansalaisaloitteen tekijän huomiohakuisuuden lisäksi kiinnittynyt höyrypesun kuvaamiseen reaaliajassa.
En ole kuitenkaan onnistunut sen höyrypesun jälkeen näkemään kumpaakaan näistä otsikoista:
Eduskuntatalon pylväiden saumat tulivat puhtaiksi.
tai:
Eduskuntatalon pylväiden saumat jäivät likaisiksi.
Mitä niille siis siinä höyrypesussa kävi?
Täytyy kai palata kaupunkiin tarkistamaan asia itse. Mutta antakaa kun silti ensin arvaan: ne ehkä tulivat aiempaa puhtaammiksi. Sillä sillä ei ole mitään uutisarvoa. Sillä, etteivät ne tulisi, sen sijaan olisi. Sitä nimittäin voisi paheksua. Mitä me teemme eduskuntatalolla, joka näyttää kadulta käsin siltä miltä ennenkin sen jälkeen, kun sitä on törkeällä tavalla töhritty? Niin törkeällä, että koko maa on kohahtanut?
Mikä se sellainen törkeä vahingonteko ja hyökkäys demokratiaa vastaan olisi, josta ei lopulta jäisikään oikein mitään jälkeä?
Niin. Ei oikein kovin kummoinen kumpikaan. Ja mitä me sitten tekisimme?
Tietenkin voisimme iloita siitä, että väkivallattomaksi itseään kutsuva kansanliike on pitänyt aidosti väkivallattoman mielenosoituksen, ja että pysyvää haittaa arvorakennukselle tavoittelematon mielenosoitus ei ehkä olekaan aiheuttanut arvorakennukselle pysyvää haittaa.
Mutta sellainen iloitseminen ei näytä nyt oikein ottavan alleen tuulta. Sen sijaan olemme saaneet mm. lukea iltapäivälehdestä siitä, kuinka 83-vuotias entinen kansanedustaja ja ministeri “pelkää kasvavan ympäristöahdistuksen johtavan väkivaltaisiin tekoihin”.
Tosiasiallisesti tapahtuvien tai ei-tapahtuvien asioiden sijaan olemme siis saaneet lukea eläköityneen poliitikon peloista. Se on jostain syystä nyt relevanttia, toisin kuin se, miltä maailma tätä nykymenoa tulee näyttämään silloin, kun eduskuntataloa maalanneet aktivistit ovat eläkkeellä. Ja että jälkimmäisillä saattaa olla todennäköisemmin realisoituvia pelkoja.
Toisten pelko on vaan tärkeämpää kuin toisten. Ja sen uutisarvo nyt vaan on korkeampi. Ja iltapäivälehdet mielellään lietsovat niitä tärkeämpiä pelkoja, sillä pelko myy, ja myyminenhän on kaiken olemassaolon edellytys. Iltapäivälehtien ainakin. Tosin en tiedä, mitä me lopulta menettäisimme, jos peloilla ratsastavat lehdet lakkaisivat olemasta olemassa.
Ehkä osan peloistamme.
Edellä mainitulta eläköityneeltä kansanedustajalta ja ministeriltä ei muuten kysytty ympäristöaktivismiin ja väkivaltaan liittyvässä haastattelussa sitä, millaisia ajatuksia hänellä on herännyt silloin, kun poliisi on Suomessa sumuttanut pippurisumutetta paikallaan rauhallisesti istuvien ympäristöaktivistien kasvoihin tai tönäissyt kadulla rauhallisesti kävelevän mielenosoittajan takaapäin maahan yllättäen, voimakkaasti ja varoittamatta. Poliisiväkivallan pelko kun ei Suomessa taida olla kovin tärkeää pelkoa sekään.
Pelolla ratsastaminen sen sijaan on tärkeää paitsi joillekin medioille, myös joillekin puolueille. Kun Elokapinan sisäisestä keskusteluryhmästä viime viikonloppuna vuosi julkisuuteen yksi erittäin epämiellyttävä ja asiaton, väkivaltaa ihannoiva viesti, minä jäin odottamaan että joku selvittäisi, miten se vuosikin sattumalta ilmeisen suoraan juuri sille puolueelle, joka sillä alkoi ilakoiden somessa ratsastaa. Eikä pelkästään somessa.
Minä todellakin kohotin kulmakarvojani, sekä itse viestin typeryydelle ja vahingollisuudelle, että sille, kuinka pääkaupungin nimeä kantava iso poliittisesti sitoutumaton media linkkasi aihetta käsittelevän jutun suoraan tämän puolueen oman lehden juttuun, jossa sen lehden “tietojen mukaan uusia Elokapinan aktiiveja koulutetaan Hallamin filosofialla”.
Roger Hallam on Suomessa Elokapinan nimellä toimivan Extinction Rebellion UK:n yksi perustajahahmo, josta Suomessa toimiva Elokapina -liike kirjoittaa omilla nettisivuillaan näin:
Hallamin väkivallan käytöllä spekuloivat kommentit eivät ole Elokapinan tai Extinction Rebellion-liikkeen arvojen ja toimintaperiaatteiden mukaisia. Jokainen Elokapinan toiminnassa mukana oleva sitoutuu väkivallattomuuteen, emmekä hyväksy väkivaltaa missään muodoissaan.
Olen siis kohottanut kulmakarvojani. Tämä tuskin ylittää mitään uutiskynnystä. Mutta odotan edelleen tutkivaa journalismia siitä, kuinka nimenomaan se yksi hallituspuolueemme, jonka nuorisojärjestö on viikko sitten (sekin) vaatinut Elokapinan lakkauttamista, saa käsiinsä näitä “tietoja” siitä kuinka uusia Elokapinan aktiiveja koulutetaan ja mitä sen sisäisillä keskustelupalstoilla kirjoitetaan.
Mutta ehkä olen vaan harvenevine kulmakarvoineni ainoa, jota tämä jonkin verran kiinnostaa.
Ehkä kaikki on vain sattumaa.
Tulppaaniskene kutsuu ihan kohta. Ennen sitä keitän kuitenkin toisen kupin kahvia, katselen harmaata taivasta, mietin seuraavaa kirjaani ja tarkistan, montako varausta edellisestä on pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Alkaa hymyilyttää: niitä on tasan yksi.
Se on mukava, kompakti lukema. Mittakaava, jossa ammatillisesti nyt toimin, on helposti hallittava.
Mietin, olenko vailla laajempaa huomiota, minäkin. Että olenko vailla huomiota itselleni, vai vain sille, mitä kirjoitan.
En oikein tiedä, kuinka erottaa toisistaan nämä kaksi, mutta sen olen näinä kuluneina, minua kuluttaneina vuosina oppinut, että jonkinlainen huomio taitaa olla edellytys olemassaolon tunteelle. Sille siis, että tuntee olevansa hän, joka on.
Minusta on hassua sanoa olevani kirjailija. Periaatteessa voin tehdä niin, sillä olen kirjoittanut ja julkaissut kaksi kirjaa. Kovin moni ei niistä kuitenkaan ole kuullut, eikä minusta,
enkä kyllä tiedä, kuinka voimallisesti huomiohakuinen on sellainen ihminen, joka antaa esikoisteokselleen nimeksi Salassa pidettävä, kirjaa bloginsa ylälaitaan toteamuksen kirjailija Julia Virkkunen puhuu täällä itsekseen ja toivoo, ettei kukaan huomaisi, viettää pitkiä aikoja pellon laidassa puhumatta ja viihtyy pikkukaupungin tyynessä uima-altaassa iltamyöhään yksin.
Mutta pakko tunnustaa silti: lukijoita minä kyllä kaipaisin. Heitä vartenhan minä kirjoitan. Jakaakseni sen, minkä haluan.
En tiedä, ovatko lukijat ja huomio sama asia. Ehkä eivät, mutta jälkimmäinen johtaa ensimmäiseen helpommin kuin se, ettei jälkimmäistä ole.
Kirjoitan lukijoitani varten, sillä jos minulla on lukijoita, en ole yksin. En, vaikken niitä lukijoitani koskaan tapaisi.
Ehkä siis kaipaan huomiota, minäkin. Ehkä kaipaan sitä aivan yhtä ymmärrettävästi kuin Elokapinan kieltämistä vaativa kansalaisaloitteen laatija, yhtä hyvin tai huonosti ymmärrettävästi. Maailmassa, joka on näin täynnä aivan kaikkea, on kauhean vaikea saada osakseen toivomaansa huomiota.
Täytyisi olla räväkkä. Täytyisi provosoida, täytyisi provosoitua, ja ennen kaikkea: täytyisi olla somessa. Provosoitumassa. Lukemassa kaikkea ja kommentoimassa, olemassa kommentoitavana.
Entä jos ei halua. Entä jos haluaa vain kirjoittaa, kirjoja ja näitä ajatuksia tänne, ja toivoa, että joku ne lukisi. Saadakseen vaikka lohtua.
Ehkä minä olen tässä siksi, täällä, tänäänkin. Sillä lohtu on edellytys minun olemassa olemiselleni. Ehkä minun kannattaisikin huomiota saadakseni laatia nyt kansalaisaloite lohduttomuuden kieltämiseksi?
Täytyy miettiä. Ilman lohtua on vaan niin vaikea olla. Ja iloa,
siksi leikkasin taannoin hiukseni itse. Että tulisin iloisemmaksi, ja asetin ne vähiin käyvät haiveneni elävöittämään nuppineulalla täällä pellon laidassa kukkatapettiin kiinnitettyä kuvaa.
Ilman iloa on vaan niin vaikea olla. Olemassa,
huomasi joku tai ei.