On lokakuinen ilta.
Olen ajanut Volvollani läpi märän pimeyden takaisin kaupunkiin ja allekirjoittanut kirjailijoiden avoimen kirjeen suomalaisen kirjallisuuden puolesta – paitsi itse asian takia, myös epäilemättä siksi, että tuntisin kuuluvani. Johonkin mihin edes vähän haluaisin. Vaikken enimmäkseen tunnekaan kuuluvani.
En tiedä, kuinka kaupungissa kuuluu olla, tai perheessä. En muista. Siksi olen varmuuden vuoksi soittanut moottoritiellä kehä kolmosen kohdalla varovaisen tunnustelupuhelun yhdelle lapsistani ja saanut kuulla, että hän on perheineen ulkomailla – minkä varmaankin olisin tiennyt, mikäli vain osaisin olla parempi äiti ja paljon valppaampi isoäiti –
minkä jälkeen olen parkkeerannut Volvoni pimeyteen kotitaloni eteen, kiivennyt portaat ylös kotiini ja keskustellut siellä toisen ja kolmannen vielä kotona asuvan lapseni kanssa siitä, mistä he ovat halunneet puhua, eli mistä tahansa mistä he nykyään suostuvat minulle jotain sanomaan –
ilahdun aina siitä, että jostain ylipäätään, ja keskusteluhalukkuuteen varmaan vaikuttaa se, että olen ottanut tavaksi olla aina silloin tällöin viikon-kaksi poissa kotoa, joskus kuukauden –
minkä jälkeen olen unohtanut soittaa neljännelle lapselleni,
ja koko päivän olen ollut kokonaan ajattelematta viidettä, koska hän on kuollut, enkä minä jaksa enää surra, koska hän on ollut kuollut jo niin kovin kauan ja sureminen vie niitä voimia, joita ihminen tämän ikäisenä tarvitsee elämiseen ja hajamieliseen elävien kanssa toimimisen muistelemiseen,
ja sitten olen silittänyt molempia kissojani, tyhjentänyt tiskikoneen ja halannut miestäni. Eikö tämä siis suju nyt jo suht hyvin? Eikö tämä juuri näin olekin ihan hyvä? Enkö osaakin nyt, enkö olekin jo aika hyvin oppinut?
En muista. Olen menettänyt otteeni. Menetin sen jo kauan sitten, mutta kirjan kirjoitin tästä aiheesta vasta ihan hiljattain.
Pimeyteen Volvollani sukeltaessani minä tajusin tänään, mitä minulla on taas edessä, minulla ja kaikilla muilla.
Edessä on pelkkää pimeyttä. Ja se kestää monta kuukautta (jos ei nyt lähdetä muistelemaan sitä, että eräskin hallituskausi kestää vielä monta vuotta). Edessä on keskuslämmitettyä kotona nyhjäämistä, sukkien käyttämistä kengissä, epämiellyttävää loistevaloa julkisissa tiloissa ja lähikaupassa,
epämääräistä ja vaimeaa, yksityistä mutta epämääräisesti yleistä ahdistusta, jolle ei löydy sanoja,
ja kaupunkiin palattuani tunnen menettäneeni otteeni kaikkeen, mistä haluaisin pitää kiinni:
vaahteranlehtien värin vaihteluun,
siihen, kuinka hiljaa ne putoilevat tielle kesätaloni eteen,
tähtien tilaan taivaalla öisin, kun aion nukkua, mutten ihan vielä voi, koska tähdet katsovat ikkunasta tavalla, joka valvottaa,
hiljaisuuteen, joka on minulle niin kovin rakas,
aamuihin, joissa ei tarvitse kuin keittää kahvia, ja katsoa sitten ikkunasta taivasta. Että minkä värinen se tänä aamuna on.
Olen kuitenkin kaikkien näiden syksyisten, jokavuotisten apeiden kaupunkiinpaluukokemusteni jälkeen viimein löytänyt ratkaisun. Sille, etten kestä kaupunkiin palaamista, etten ole enää vuosikausiin kestänyt. Ja ratkaisu on peräisin kotiani menneiden ja edelleen kuluvien vuosien varrella miehittäneiltä teineiltä:
minä pidän koko ajan kuulokkeet päässä.
En ymmärrä, miten en tajunnut tehdä tätä aiemmin. En ymmärrä, miksi olen aina vain katsonut hellästi kaikkia lapsiani, jotka ovat parillakin vuosikymmenellä paenneet nykyhetkeä kuulokkeet päässä jonnekin muualle. En ymmärrä,
koko ajan minä itsekin olisin voinut tehdä niin. Ja tajuan sen vasta nyt, kun en ollenkaan pysy kartalla siitä, missä päin maailmaa lapsenlapseni paraikaa lentelevät –
tämä on ainoa mahdollinen tapa kestää kaikkea sitä, mikä juuri nyt on, ja mikä aivan kohta on tuloillaan. Ja varsinkin kaikkea, mikä ehkä on jo ohi.
On yö. Olen koko illan kuunnellut kuulokkeistani kaiken maailman musiikkia, nuorten ihmisten vastikään linjoille laittamaa ja menneiden aikojen entisten nuorten muistiini painamaa. Ja se auttaa,
se auttaa jaksamaan. Se auttaa jaksamaan vääriä hiljaisuuksia, joita talvi minun kuunneltavakseni pian tuo,
olennaisesta vaikenemisia. Se auttaa minua katsomaan nykymaailmaa tämän ruudun läpi, tämän jota en oikeastaan edes haluaisi katsoa, koska vaahterat. Koska vaahteratkin.
Aamulla pellon laidassa taisin lausua jotain lohdusta. Taisin laittaa sen lausunnon tälle samalle sivulle,
en vain enää muista, mitä lausuin. Ainoa mitä enää näin illan käännyttyä yöksi muistan, on se, kuinka hyvälle mielelle itseni sain, kun onnistuin saamaan kuulokkeistani tänään korviini jotain tällaista jostain rapiat neljännesvuosisadan takaa,
ja edelleen tunnen tämän jotenkin omakseni.
Olkoon tämä kaikkien kaltaisteni otteensa menettäneiden isoäitien lohdullinen tunnussävel.