Sunnuntai-ilta.
Kynttilä palaa.
Istun kotona yksin ja ajattelen, tätä päivää ja joitain menneitä. Joitain hyviä, yhtä hyviä kuin tämä on ollut. Että mikä niitä yhdistää:
jokin pieni haikeus, ilo ja haikea pieni vaikeus. Jokin ihana pieni liikahdus,
tunne siitä, että on äkkiä oma itsensä oikealla paikallaan, omallaan. Osana jotain isompaa.
Tunsin tänään niin, kun kävin kertoilemassa uuden kirjani syntyvaiheista kotinurkillani Käpylän kylätalolla. Kaikki oli niin kamalan sympaattista, niin kuin vain naapureiden kanssa voi olla, vanhojen tuttujen, vanhojen ja uusien. Ja piirakankin olin leiponut itse, tietenkin. Heräsin varhain, leivoin kaksi.
Istuin siinä tuolilla vanhan talon puulattialla ja puhuin niitä näitä, näytin kuvia. Näytin itse ottamiani kuvia omilta reissuiltani, niiltä joilla kirja syntyi,
lopulta ihan konkreettisesti vanhassa synnytyshuoneessa, Kökarin saaren vanhassa terveystalossa.
Jokin tapahtui siellä silloin, ja jokin tapahtui tänään, täällä kaupungissa.
Se oli kuulumista. Kuvia näyttäessäni tajusin kuuluneeni niiden maisemiin koko ajan, koko ajan ne olivat todistaneet sitä kuinka kirja oli tulossa. Silloinkin kun tuntui, ettei mitään tule, mistään,
ja kotiin palattuani olen kuulunut kotitalooni, siihen jossa on ihanat naapurit, vanhat ja uudet.
Sellainen on minun hiljaisen kuulumiseni maisema: tuttua ja niin itsestään selvää, ettei sitä aina muista rakastaa. Paitsi tänään.
Olen luullut ajelehtivani, ja koko ajan olen ollut ankkurissa. Minut on ankkuroitu ystävien ja naapureiden kanssa samoille nurkille, sattumalta samaan kotiin oman perheen kanssa ja samaan taloon naapureiden, ja viereisten talojen ihanien ihmisten viereen,
minut on ankkuroitu pieneen ja kauniiseen, kaikkia vuosia kestävään ja kaikkia säitä,
olen ankkurissa. Minulla on täällä paikka, minua tervehditään kadulla. Minua tervehditään rappukäytävässä ja alakerran baarissa. Ja kun en itse oikein osaa ja ymmärrä mainostaa sitä, että olisin jossain kertoilemassa kirjastani, yksi naapuri printtaa mainokset ja toinen laatii sellaisen omille ystävilleen someen. Ja niin se pieni huone sitten täyttyy kuulijoista. Eikä minun tarvitse itse tehdä muuta kuin kirjoittaa kirja ja leipoa kaksi piirakkaa.
Hyvää piirakkaa, sanoi naapuri, hän joka printtasi ne mainokset ja jonka kotoa etsittiin jostain kasan alta kuvilleni se videotykki, joka ehkä voisi toimia. Ja sehän toimi. Eikä vähiten siksi, että yksi lapsistani opetti minut käyttämään sitä, ja toinen tuli vielä viereen valvomaan että varmasti pärjään.
Ja minähän pärjäsin. Koska he kaikki ja koko se huone,
kaikki ne hiljaa istuneet ihmiset, jotka halusivat kuulla, kuinka kerroin kirjastani. Ja lähtiessä yksi heistä supatti minua halatessaan korvaani niin kauniita sanoja siitä, kuinka minä käytän sanoja, että olin pakahtua. Onnesta. Ja pakahduinkin,
ja vieläkin, sillä tämä huone tässä tänä iltana kaiken tämän hiljaa sunnuntai-iltaan vaipuneen naapuruston ympäröimänä on maailman paras paikka olla. Melkein yhtä hyvä kuin Kökarin vanhan terveystalon vanha synnytyshuone,
se jossa rakastin istua. Vaikka synnyttäminen olikin välillä vähän vaikeaa ja välillä vähän myös sattui. Sen huoneen pöydällä kynttilän juurella oli itse itselleni kirjoittamani muistilappu, jossa luki: Sinnikkyys palkitaan. Muista se. Varo kuoppaa.
Ehkä minä en sittenkään tarvitse niin kovin paljon huomiota, kiitosta tai tunnustusta. Sinnikkyys saatetaan palkita myös jollain ihan muulla.
Ehkä kaikki mitä tarvitsen, on lopulta tässä huoneessa. Ja parissa muussa, joissa olen saanut istua.