Kuinka puhua siitä, mistä ei kehtaa puhua.
Kuinka puhua hylätyksi tulemisesta. Kuinka puhua siitä, mistä ei haluaisi julkisesti mitään sanoa,
siitä, mitä tekee vain mieli hävetä. Siitä, ettei kelpaa. Ja kuinka puhua siitä ilman että tulee oman kelpaamattomuutensa lisäksi leimatuksi lisäksi myös katkeraksi siitä, ettei kelpaa? Eikä oikeastaan yhtään kestä sitä? Että pitäisi ehkä vain ottaa opiksi ja hävetä? Ja nöyrtyä?
En tiedä. Mutta ajattelin yrittää.
Leimatkaa siis heti tarpeelliseksi katsomanne leimat, olen tässä, ja tässä huoneessa se ei pian tunnu enää miltään. Mutta sitä ennen se vielä hetken tuntuu pahalta. Hyvin pahalta, ja miksi ihmeessä?
Siksi, että jäsenkriteerit, joita kirjani eivät täytä, mahtuvat Kirjailijaliiton sivuilla yhteen ainoaan lauseeseen:
Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana.
Okei.
Pyrkijä. (Sekö minä vain olinkin?)
Taiteellinen ja ammatillinen taso. (En pysty kommentoimaan sulkeissa, se sattuu.)
Voi pitää kirjailijana. (Okei, minua ei siis voi.)
Lisää teoksia. (Okei. Miksi?)
Olen onnekas ihminen, etuoikeutettu. Minulla on paljon ystäviä koko ajan käsivarren mitan päässä omasta pahasta mielestäni, ja kun alan heti kirjeen luettuani laittaa heille viestejä välittömän lohdun tarpeessa, välittömät lohduksi laitetut vastaukset voi karkeasti jakaa kolmeen ryhmään:
niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen syytä ei vaan ymmärretä,
niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen julmaksi ja holhoavaksi tulkittavaa sanamuotoa ei hyväksytä, sekä
niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen tulkitaan tapahtuneen jonkin muun kuin kaunokirjallisten ansioiden (kaunokirjallisen ansiottomuuden) perusteella.
Koska kukaan ystävistäni ei ole julma, kukaan heistä ei tieten tahtoen mene neljänteen ryhmään, jossa on aina tilaa ja sano: tähänastiset kirjasi eivät vaan ole tarpeeksi hyviä. Eikä heidän tietenkään tarvitsekaan, Kirjailijaliittohan teki sen juuri kaikkien niiden puolesta, jotka ehkä niin ajattelevat. Mutta ovat tarpeeksi kilttejä jättääkseen sen sanomatta.
Niin minäkin tekisin. Jättäisin sanomatta. Vaikka puhelias olenkin.
Aamupäivän makaan aamutakissa sohvalla ja katselen, kuinka katkeruus puuhailee huoneessa. Annan sen puuhailla, yritän olla osallistumatta, yritän katsoa siitä ohi ja päätän onnistua siinä. Olen viime aikoina onnistunut oikein missään niin kovin vähän, että jostain onnistumisesta olisi nyt iloksi. Jokin onnistuminen voisi pitää pääni pinnan yläpuolella, mikä olisi nyt tosi hyvä, sillä vaikka olenkin taitava vajoaja, olen todella surkea sukeltaja.
En yhtään viihdy pinnan alla. En, vaikka rakastan merta, isoja vesiä ja uimista.
Illan tullen katkeruus on puuhaillut huoneessa niin paljon että lopulta minä olen lakannut katsomasta siitä ohi ja päättänyt paeta sitä. Lähteä kotoa, ettei kukaan vain voisi sanoa: sinä olet vaan katkera, siitä ettet ole tarpeeksi hyvä,
en halua, että kukaan voisi enää yhdelläkään lauseella leimata minut joksikin, minkä johdosta kaiken sen, miltä minusta ihmisenä tuntuu, voi vaan sivuuttaa.
Kumpi olisi pahempaa: olla taiteellisen ja ammatillisen tasonsa perusteella ihminen, jonka kirjoittamat kirjat eivät riitä kirjailijuuteen, vai olla vaan katkera? Lähden kotoa, koska vakavana vaarana on nyt se, että minusta tulee molempia. Ja erehdyn heti perään huutamaan sen internetiin todisteeksi siitä, että olen. Molempia. Ja lisäksi lapsellinen, loukkaantuva, itseensä ottava ihminen,
typerä. Kyvytön havainnoimaan omia puutteitaan, kyvytön ottamaan vastaan arvostelua. Kyvytön katsomaan peiliin, ottamaan kolhuja itsetuntoonsa,
kyvytön havaitsemaan. Omia kehitystarpeitaan, todellisuutta ja kaikkea sitä, mikä siinä tapahtuu.
Minä lähden kotoa, koska juuri se kyky minulla on. Minä lähden kotoa, koska olen jo tovin havainnoinut sitä, miten tässä maassa voi olla taiteilija, ja mitä se joskus joiltain ihmisiltä nykyään vaatii.
En ole seurannut vain tarinaa omista turhista apurahahakemuksistani. Olen seurannut myös muiden yrityksiä tehdä omaa taiteellista työtään, jonka he osaavat. Olen seurannut heidän syvää väsymystään, kuullut miten he huokaavat.
Ne ovat toivottomuuden huokauksia.
Minun hylkäämisilleni on sentään keksittävissä ymmärrettäviä perusteluita: en ehkä kirjoita hyviä työsuunnitelmia enkä aloittanut taiteellista työskentelyäni ajoissa, tai aloitin, mutta se meni kesken: minun ei olisi pitänyt menettää yhtä lapsistani eikä lamaantua. Vuosikausiksi. Se ei tehnyt yhtään hyvää uralleni, jota ei sen lamaannuksen vuoksi koskaan tullut,
yhden lapsistani menetettyäni minä tein sen pahimman, mitä kukaan länsimainen nainen voi tehdä: keskityin perheeseeni. Synnyttelin lisää vauvoja kuolleen tilalle, neuloin nuttuja. Puuhailin kotona ja olin koko ajan ahdistunut siitä, että olen kotiäiti, yhtä ahdistunut silloin kun olin sellainen, ennen kuin yksikään lapsistani oli kuollut, mutta yhden vauvan kuoltua aloin kokea uusien lasten hoitamisen kotona velvollisuudekseni tavalla, jota en ollut koskaan ennen kokenut.
En meritoitunut. Se oli valinta. Se oli oma valintani, jota en valinnaksi edes tajunnut tilanteessa, jota en itse ollut saanut valita. Yhden vauvan hautajaisten jälkeen ei ehkä ole tavatonta haluta hoitaa seuraavia kotona kauemmin kuin kymmenen kuukautta eikä päällimmäinen huoli siinä tilanteessa ole oma eläke, omasta urasta, työmarkkina-asemasta tai statuksesta puhumattakaan.
Ja niin ne vuodet sitten kuluivat.
Suru hellittää otteensa, traumaattinenkin, jonain päivänä sen vain huomaa vaimenneen. Vuosikaudet se vain puristaa, ravistaa ja satuttaa,
sitten alkaa helpottaa.
Kuollut lapseni olisi nyt täysi-ikäinen, ja sitä myöten minun surunikin on. En saanut seurata yhden lapseni kasvamista, hän ei saanut kasvaa. Sellaisen asian voi vuosien mittaan hyväksyä ja niin minä olen tehnyt: tämä nyt vaan on näin. Sellaisen asian hyväksyminen on ehkä hyväksymisen saralla sieltä vaikeimmasta päästä,
se vaan menee elämän piikkiin. Elämä on mitä on ja aina se ei ole reilua. Muillekaan. En minä ole ainoa. Ja sitä paitsi sain seurata monen muun lapseni kasvua.
Suru kuitenkin nöyryyttää. Se laittaa jalat alta, laittaa lattialle. Lattialla on etsittävä uudet tavat olla.
Minä löysin omani etsimällä sille kaunokirjallisen muodon. Etsin, etsin ja löysin. Se kesti kauan,
se kesti hyvin kauan. Kaikki luopuivat toivosta siitä, että minusta koskaan enää voisi tulla yhtään mitään muuta kuin lattialle kontalleen jäänyt surija, kaikki eli minä itse. Kukaan muu tuskin mietti, mikä olen tai mikä minusta enää voi tulla. Mutta jotain minusta kumminkin tuli: kirjoittava ihminen. Sillä koko ajan,
aivan koko ajan, kaiken kotona puuhailun ohessa, minä kirjoitin. Koko ajan. Kaikki yöt, ja päivisin. Ilman että itse sitä edes huomasin.
Tämä on yksi tarina, tämä on minun tarinani. Vanhenevia kasvojani peilistä katsoessani ja rahoittamatta jääviä kirjallisia puuhiani puuhastellessani voin lopulta aina vain ajatella: tämä on minun tarinani ja se nyt vaan menee näin.
Olen kirjoittanut kaksi kirjaa. Yhden hyvin hitaan ja vaikean, hyvin painavan ja toisen paljon helpomman, nopean. Ilmavan ja ehkä vähän hauskemman. Ainakin sen kirjoittaminen oli.
Olen voinut ajatella: tämä on minun tarinani ja tapani olla kirjailija. Olen voinut ajatella niin aina tähän päivään asti, jona Kirjailijaliitto on kertonut minulle, ettei minun tapani kirjoittaa toistaiseksi ole sellaisella taiteellisella ja ammatillisella tasolla, että minua ylipäätään voisi pitää kirjailijana.
Miten puhua siitä, miltä se tuntuu, olematta katkera? Miten kertoa mitätöidyksi tulemisen tunteestaan kenellekään riittävän nöyrällä tavalla? Miten kertoa siitä riittävän nätisti, ilon kautta? Niin että kaikille jäisi vaan hyvä mieli?
Sepä se. Siitä ei tule puhua, siitä ei tulekaan kertoa. Se tulee niellä ja todeta: en ole ainoa. En ole ainoa jonka työtä ei arvosteta ja joka ei saa siitä tunnustusta. Jos kaikki mitä haluan olisikin vain arvostus ja tunnustus, minä tuskin kirjoittaisin kirjoja. Jostain muusta niitä voisi saada paljon helpommalla. En siis kirjoita vain ollakseni jonkun mielestä taitava,
minä kirjoitan muista syistä. Mutta sinä päivänä, kun saan kuulla, ettei minua kirjojeni tason perusteella voikaan pitää kirjailijana, minä äkkiä unohdan, mitä ne muut syyt olivat.
Unohdan, miksi kirjoitan.
Juuri nyt en muista. Ja se varmaan menee ohi. Mutta juuri nyt, ennen kuin se on mennyt ohi,
juuri nyt kun minut on taas lyöty tähän lattialle, tälle tutulle alustalle, jolla ei saa kuin nöyrtyä suremaan jotain, mille ei itse voi yhtään mitään,
juuri nyt en vaan muista. Juuri nyt on yö sen illan jälkeen, jona olen soperrellut itkuisena yhdelle lapsistani, jonka kasvamista olen saanut seurata: mä en vaan haluaisi näyttää teille tällaista häviäjän mallia.
Lapsi on purrut hammasta ja sanonut: et sä näytäkään kun et sä ole mikään häviäjä.
On tarvittu lapsi sanomaan niin.
Ei saa olla katkera. Se on rumaa, sitä pitää välttää. Ei saa koskaan olla katkera, jos haluaa olla taiteilija, tai jos on. Ei saa olla katkera silloinkaan, kun oma taiteilijuus kyseenalaistetaan, jonkin arvovaltaisen johtokunnan toimesta. Ei kannata käydä siitä mitään huutelemaan, omasta pahasta mielestään, herkästä nahastaan. Voi tulla turpaan vielä uudestaan, uusilla tavoilla. Pienessä maassa kiukuttelu voi olla ammatillinen itsemurha. Tai olisi, jos oma työ tunnustettaisiin ammatillisuudeksi, mutta ai niin, niin joo. Melkein unohdin.
Tämä on sellainen maa olla taiteilija, sellainen on tämän kirjailijan lattia. Kontallaan ollessaan tässä täytyy vaan olla hiljaa,
paitsi minun.
Minua ei kiinnosta olla hiljaa.
On paljon ihmisiä, joiden työtä ei arvosteta. Ainakaan rahalla tai hyvillä työoloilla. Kukaan tuskin menisi silti sanomaan sairaanhoitajalle: tapasi laittaa potilaalle kanyyli ei ole sillä tasolla, että sinua voisi pitää sairaanhoitajana.
Se olisi loukkaavaa. Ja sairaanhoitajalla olisi silloin täysi oikeus loukkaantua.
Tällä lattialla sellaista oikeutta ei taida olla.
Kaikilla liitoilla on oikeus valita omat jäsenensä oikeaksi katsomillaan tavoilla, kaikilla kerhoilla. Ei minulle tulisi mieleenkään kyseenalaistaa sellaista oikeutta eikä valittaa saamastani kielteisestä jäsenyyspäätöksestä, enkä minä tietenkään haluakaan kuulua mihinkään, mihin minun ei haluta kuuluvan. Kirjailijaliiton jäsenyyttä hakiessani en vain ollenkaan ymmärtänyt hakevani oikeutta pitää itseäni kirjailijana. Luulin olevani sellainen jo,
luulin kai hakevani jonkinlaiseen ammattiliittoon. En hakenut vahvistusta omalle osaamiselleni, pidin sitä jo selvänä. Enhän ole tyhmä,
tai luulin, etten olisi.
Nyt tunnen itseni tyhmäksi. Tämän pahan mieleni takia.
Kirjailijaliitto jäi odottamaan kaunokirjallisen ilmaisuni kehittymistä. Minä itse en sitä odota. En kirjoita kehittyäkseni kirjoittajana enkä kilvoitellakseni,
minä kirjoitan kuvaillakseni. Koska minä olen kuvailija. Jonkun mielestä osaan sen hyvin, jonkun toisen mielestä en. Näin saa olla. Kirjoitan kestääkseni sen mikä on,
kirjoitan jakaakseni. Sen mikä on. Yhteistä, monille.
Kirjailijaliittoon hain kai lopulta vain kuuluakseni. Johonkin, mitä luulin viiteryhmäkseni. Kävi ilmi ettei se sitä nyt sitten kai olekaan.
Hylätyksi tuleminen on helpompaa, kun hakee työtä, rahaa tai soveltuvuutta jonkun toisen kustantamaan kustannusohjelmaan. Kirpaiseehan se silloinkin, monesti paljonkin, mutta hylätyksi tulemisen voi silloin ymmärtää. Ei se kerro siitä, että olisi itse jotenkin huono tai mitätön. Sen oppiminen on osa omaa ammatillisuutta. Joku toinen vain on sattunut sopimaan niihin hommiin paremmin, joku toinen hyvä. Joku toinen joka myös osaa sitä mitä minäkin. Hakijoitahan on aina paljon ja lotossakin on vain voittajia, ei sitä kukaan koskaan häviä. En edes minä, vaikken voittaisi.
Mitä tämä paha mieli tässä lattialla nyt sitten oikein on? Jos ei tyylipuhdasta katkeruutta?
Se on vain valtavan paha mieli. Irrallisuuden paha mieli, kuulumattomuuden. Paha mieli siitä, että joku tuntematon, kollegana pitämäni ihminen ei pidäkään minua kolleganaan eikä lainkaan sinä mikä omasta mielestäni olen,
kirjailija. Minäkin. Omalla tavallani.
Kyllä siitä saa hetken verran olla paha mieli. Ja kyllä, kyllä siitä saa puhua. Minä ainakin saan.
Enhän minä ole ainoa.
Vielä hetki sitten en muistanut, miksi kirjoitan. Katselen vielä hetken Kirjailijaliitolta saamaani kirjettä, jossa liitto toivoo voivansa palata jäsenyyteeni, kun olen julkaissut lisää teoksia.
Lisää teoksia. Miksi?
Miksi minä kirjoitan?
On jo varhainen aamu. Yöllä olen palannut kotiin. Kotiin tullessani kissa on livahtanut huomaamattani rappukäytävään, joutunut yöpymään siellä. Varhain aamulla häntä etsitään, ja kun hänet viimein löydetään, oven takaa surkeana, tämän viikon listallani on yksi uusi epäonnistuminen. Ja nyt on vasta varhainen tiistai.
Aurinko alkaa nousta. Katse harhailee huoneessa, osuu toiseen kirjaani. Sen katsominen tuntuu jotenkin pahalta,
jotenkin se sattuu.
En tiedä, miksi.
Ehkä siksi, että ilo omasta kirjasta, omasta loppuun asti ihan itse saatetusta projektista ei kääntynytkään ylpeydeksi siitä, mitä itse on saanut aikaan.
Se kääntyikin häpeäksi. Kelpaamattomuuden häpeäksi.
Lehteilen toista kirjaani, yritän nähdä, onko sen taiteellinen taso tosiaan sillä tolalla, ettei minua sen(kään) perusteella voi pitää kirjailijana. Enhän minä sitä tietenkään itse näe, olen jäävi. Jotkut ihmiset ovat sitä kirjaa lukiessaan sekä itkeneet että nauraneet, heitä on useampi kuin yksi. Jokin on siis liikahtanut.
Minä olen luullut sitä taiteen tehtäväksi: koskettaa toista, liikauttaa jotain. Siihen minä olen pyrkinyt. Vaikka aiheeni ovat henkilökohtaisia, ne ovat jaettavia,
ne eivät ole yksin minun,
minä olen joskus kirjoittanut lohduksi. Minä olen aina kirjoittanut lohduksi, itselleni ja muille.
Missä minun lohtuni on nyt? Minun jaettava lohtuni?
En tiedä.
Tuntuu kuin jokin hyvin hauras jossain hyvin syvällä olisi hajonnut. Jokin pieni mutta hyvin tärkeä, jokin syy. Minun tarpeeni liikuttaa ja liikauttaa, minun taitoni kuvailla ja käyttää siihen niin suuresti rakastamaani suomen kieltä, se on leimattu taiteelliselta ja ammatilliselta tasoltaan riittämättömäksi. Jollekin toiselle.
Ei pitäisi välittää, kyllä minä sen tiedän. Ylihuomenna, ehkä jo silloin, minä ehkä en enää välitäkään. Hassuinta on, etten minä oikeastaan odottanutkaan pääseväni Kirjailijaliiton jäseneksi vasta näillä kahdella kirjalla, monethan eivät pääse. Mitä siitä,
sitä siitä että se on lyönyt lattialle silti.
Tämän viikon ohjelmaan piti kuulua kahden uuden turhan apurahahakemuksen laatiminen. Olin päättänyt tehdä niin. Olin päättänyt, että toivon heittäminen ei ole mitään ammatillisuutta ja että toivoa saa aina. Ja toimia toivon mukaan, ottaa siitä suunnan.
Tiistain aurinko nousee nyt, ja luulen, että ne kaksi hakemusta jäävät nyt tekemättä.
Lakkaan toivomasta. Joskus sen saa lopettaa. Annan siihen itselleni nyt luvan,
ammatillisuutta on ehkä kestää ymmärrettävät hylkäykset pystypäin ja keskittyä niiden suremisen sijaan siihen, mitä pitää omana työnään. Mutta ihmisyyttä on se, ettei jaksa loputtomasti ottaa turpaan. Ammatillisesti. Varsinkaan silloin, kun oma ammatillisuus on kyseenalaistettu.
Ehkä minä saan vain olla pahalla mielellä nyt, kun kerran olen. Ehkä saan nyt keskittyä hetken verran rauhassa vain siihen, millaista joillain meistä on olla tässä maassa taiteilija.
Se on tällaista. Enkä minä ole ainoa. Yritän muistaa sen,
ja lisäksi yritän muistaa, miksi kirjoitan.
Hylätyn runoilun ilta on mennyt yöksi, yöstä on noussut päivä. Lehteilen toista kirjaani, jota olen nyt alkanut hävetä. Lehteilen ja hämmästyn: ai niin,
minähän kirjoitin sen tähän.
Kirjoitan pitääkseni puoleni.
Voi miten vaikeaa se on juuri nyt.