Vieläkin mietin taiteen tehtävää. Mietin sitä sen jälkeen, kun mies on sanonut:
Sä olet jatkuvassa konfliktissa joka suuntaan. Mä toivoisin että sä saisit jonkun rauhan.
Toissapäivänä kyselin itseltäni, miksi kirjoitan. Vastauksen tulin sitten löytäneeksi omasta uudesta kirjastani.
Tämän omavaraisemmaksi ihminen ei mene. Mutta rauha,
se ei vaan tule.
Enää minun ei siis tarvitse miettiä, miksi kirjoitan. Enää tarvitsee miettiä, mistä tulee se jatkuva konflikti jossa elän.
Ehkä minun ei tarvitse miettiä, mikä on taiteen tehtävä. Ehkä minun kannattaisikin miettiä vain sitä, mikä sen tehtävä on minulle itselleni. Ettei mene liian vaikeaksi.
Minulle kirja on paikka olla. Se on paikka mennä ja paeta, kaikkia muita paikkoja parempi,
paikka olla mitä tahansa. Vapaa vaikka. Kirja on paikka olla lapsi, leikkiä. Vaikka olisi erehtynyt kasvamaan aikuiseksi.
Se muuten oli elämäni pahin erehdys. Toiseksi pahin erehdykseni on ollut elää siinä käsityksessä, että tässäkin ajassa ja ehkä juuri nimenomaan tässä ajassa kaiken tekemisen tärkein elementti olisi sen sisältö. Että juuri nimenomaan tässä ajassa se pelastaisi paljon. Elämiä vaikka.
Miten minusta tuntuu nyt siltä, että kyseessä on jokin traaginen väärinkäsitys. Ja että sen takia minä pakenen kirjoihin, omiini ja muiden. Koska se on taiteen tehtävä minulle: päästä turvaan. Kaiken maailman hulluudelta, ja siitä, mikä on liian vaikeaa. Tämä jatkuva konflikti vaikka.
Kun löydän itseni kirjasta, omastani tai muiden, jossa jokin näkymätön, hulluus vaikka, vaikka koko maailman, koko maailman suru tai yksittäisen ihmisen tai äkillinen ilo, hellyys ja muutama muu tunne menevät sanoiksi, silloin minä olen onnellinen.
Ootsä hei oikeesti sitä mieltä, että mä olen koko ajan konfliktissa joka suuntaan, kysyin mieheltä myöhemmin.
Häntä alkoi naurattaa. Kuulin, kuinka hän alkoi asetella kieltään keskelle suuta, koska hän puolestaan epäilemättä kuuli jonkin sytytyslangan jo palavan ja sanoi: ai sanoinksmä niin? Että koko ajan ja joka suuntaan?
Minä siihen että sanoit. Johon hän että okei, ehkä et ihan koko ajan ja joka suuntaan mutta sanotaan nyt sitten että silloin tällöin, aika usein ja sinne sun tänne.
Okei.
Ehkä taiteen tehtävä minulle on kestää se. Ja muiden tehtävä on löytää omat tapansa kestää minua. Jos seurani nimittäin sattuu kiinnostamaan.
Tämä silloin tällöin elämääni aika usein parkkeeraava konflikti sinne sun tänne on saattanut tehdä minusta kirjailijan. Kun on aina vähän liian herkkä kaikelle, kun herkät hihat syttyvät tuleen vähän siellä sun täällä, sitä alkaa tehdä mieli panna omiaan. Paperille.
Paperi on vaan niin pirun hyvä kuuntelija, toisin kuin tämä internet. Tänne kun jotain lausahtaa, se saattaa huutaa takaisin. Joku saattaa tulla ja kommentoida. Jokin saattaa alkaa vyöryä. Voi tulla paha olo olla,
voi alkaa vituttaa.
Siksi olenkin aika iloinen siitä, että olen löytänyt täältä interwebsistä tällaisen nurkkauksen, johon kukaan ei tule minua lukemaan, ei edes ilmeitäni, paitsi jos linkkaan jonkin kirjoituksen jollekin kaverilleni. Kaveri ehkä lukee, ehkä ei. Sitten hän jatkaa omia puuhiaan. Menee pari päivää ja sen jälkeen lukijoideni määrä on pyöreät nolla. Ainakin jos äidilläni on muita kiireitä.
Siinä on jokin outo lohtu. Mikä onkin aika hyvä, sillä vielä toissapäivänä taisin olla lohtua vailla. Lohtu on se kun ei ole mitään hälyä. Ei ole eikä tule,
ei tule konfliktia. Niitä ei saa aikaan kuin itsensä kanssa, mutta sellaiset konfliktit ovatkin ratkaistavissa itse,
mistä tulikin mieleeni:
konfliktialttiuteen liittyvä keskustelu mieheni kanssa jatkui niin, että kerroin tämän konfliktiherkkyyteni johtaneen siihen, että olen alkanut viihtyä erinomaisen hyvin aivan yksin. Ja että siksi minä niin usein pakenen kesätaloomme, tai saaristoon. Koska ilman kaikkia muita minun on vaan niin paljon helpompi olla.
Mies vastasi: okei, riiteletkö sä silloin vain itsesi kanssa?
Se oli minusta hirveän hassu kysymys. Kukaan ei siis tiedä, eivät edes lähimmät lähimmäiseni, kuinka valtavan säyseää seuraa minä olen kunhan kukaan muu vain ei ole paikalla.
Vain minä itse tiedän sen.
Sellaisessa seurassa on hyvä kirjoittaa. Yksin ja omia kirjoja. Yksin siihen ei ole liian herkkä,
siihen saa vain olla riittävän herkkä, se herkkyys onkin vahvuus, siitä tulee käyttövoima. Sanan soljua.
Yksin ei ole mitään liian. Paitsi tietysti joskus liian yksin, mutta se on tottumiskysymys. Ja kun on perhe, vielä toistaiseksi, yksinäisyydestään voi aina palata kotiin. Sytyttelemään lankoja.
Olen siis riittävän herkkä kirjoittamaan kirjoja, mutta kuluneet pari päivää ovat osoittaneet, että taidan olla hieman liian herkkä kirjailijaksi. Tässä maassa ainakin, ei vain ole muita maita mennä. Kirjoittamaan suomeksi. Se on vähän harmi.
Se näyttää vaativan jotakin, mihin minusta ei ole: nahan parkkiintumista. Ja minulla kun on vain nämä yliherkät hihat, nämä herkästi lepattavat. Ne aina hetken lepattavat ennen kuin ne leimahtavat. Perheeni osaa lukea sitä jo.
Palovammoja parannellessani tunnen silti aina olevani hieman yksin.
Mikä on siis taiteen tehtävä, minulle?
Parannella näitä vammoja varmaan, elämästä kertyneitä. Kiinnittää huomio toisaalle, johonkin toiseen kohtaan itsessäni ja itseni ulkopuolelle, maailmaan,
rinnakkaiseen. Tämä muun kanssa, tämän kaiken ihme touhun.
Onneksi on se taide tehtävänä. Onneksi on tämä kirjailijuus, vaikka tuntuikin siltä että joku hieman yrittikin minulta sitä hetki sitten viedä, yritti dissata.
Sopii yrittää.