Hylätyksi tulemisen jälkeen ovesta vaappuu sisään lohtu.
Ensin se kiipeää autooni kaksissa pienissä kengissä. Kaksi pientä takamusta kampeutuu takapenkin turvaistuimiin, kaksi pientä katsetta katselee kahdesta ikkunasta kahta omaa maailmaa samalla kun kaksikymmentä pientä sormea pitelevät kahta karjalanpiirakkaa. Kun käännymme kadulle päiväkodin parkkipaikalta, minä kysyn kuskin paikalta: miten päivä meni?
Takapenkiltä kuuluu: hyvin.
Minä siihen: kiva. Mitä sä tänään teit?
Vastauksen sävy on mietteliäs: minä miettelin.
Vastaaja on hetken hiljaa. Sitten hän jatkaa: mutta en ollut surullinen.
Jälkimmäinen lause on ehkä tarkoitettu etupenkin lohduksi.
Minä miettelin. Tämän takia minä niin rakastan suomen kieltä ja varsinkin pieniä ihmisiä. Jos joku heistä kerran on joskus kuullut olevansa mietteliäs, sille täytyy ilman muuta olla myös verbi. Täytyy, vaikkei sitä yleisesti käytettäisi. Eikä ihmisen lopulta täydy elää kuin kolme ja puoli vuotta pystyäkseen näkemään eron mietteliäisyyden ja surullisuuden välillä.
Portaiden jälkeen pienet kengät potkitaan eteiseen pois kaiken leikin tieltä. Märät haalarit jäävät lattialle myttyyn kun on aika keskittyä tärkeämpiin asioihin:
tämä tässä on avaruus.
Olinkin unohtanut millaista se on. Henkilökohtainen ahtaus pistää unohtamaan. Pienissä kengissä sisään vaappunut lohtu onneksi palauttaa sen mieleen.
Kun kädet on pesty, on aika katsoa, mitä kuuluu myyrälle.
Ei kovin hyvää.
Myyrä on joutunut syvän tyhjän kaivon pohjalle ja vesi alkaa nousta.
Katson myyrää ja tiedän miltä hänestä tuntuu, tiedän todella. Pienetkin ihmiset ruudun edessä pidättävät hengitystään: nyt on tiukka paikka,
mutta ei mitään hätää. Apuun rientävät kollegat.
Eläintarhan väki nostaa myyrän kaivosta viime hetkellä.
Katson heitä kaikkia ja miettelen: nostaisivatpa he minutkin. Ja lisäksi olen surullinen.
Illalla kirjoitan hakemuksen, pitkän ja surullisen. Lähetän sen ja heti perään hävettää, niin kuin kaikkien hakemusten jälkeen aina.
Kuluu viikko. Kuluu tasan viikko. Aamulla herään pahoin pelkäämääni valtamerentakaisen presidentinvaalin tulokseen ja ajattelen: nyt on tiukka paikka, vähän liian tiukka jo. Miten tästä ihmiskunnan mitäänoppimattomuudesta ja henkilökohtaisesta ahtaudesta pääsee ulos? Ja kuinka kirjoittaa kolmatta kirjaa, kun työpöydällä keittiön nurkassa, tietokoneen päällä istuu norjalainen metsäkissa, kuusikiloinen?
Ei mitään hätää. Kollegat auttavat. Ehdin juuri keittää apeat kahvit kun puhelin soi. Ehdin hädin tuskin vastata kun jo alan itkeä: hylätyksi tulemisen jälkeen korvasta soljuu sisään padot murtava lohtu.
Helsingin Kirjailijat ry:n hallitus on päättänyt vuokrata Villa Kiven nimikkotyöhuoneensa vuodeksi 2025 yhdelle helsinkiläiselle kirjailijalle ja se kirjailija olen kuulemma minä.
Olen harvoin hiljaa. Puhelimessa olen silti hetken.
Puhelun jälkeen yritän käsittää. Käsitys ei oikein tule.
Mitä tekee kirjailija, jonka kirjailijuus on juuri kyseenalaistettu? Hän putoaa tyhjään kaivoon ja alkaa runoilla. Hän runoilee hakemuksen, pitkän ja surullisen, ja tulee siksi valituksi siksi, mikä hän alun perin tunsikin olevansa:
siksi, mikä hän pohjimmiltaan yksin siellä kaivon pohjalla on.
Omaksi itsekseen valituksi tuleminen tuntuu ihanalta. Kiitos avusta kollegat,
kiitos Helsingin Kirjailijat.
Minä istun tässä ämpärissä vielä hetken ja miettelen. Mutta en ole enää surullinen.