On yö ja vuoden viimeiset hylkäykset ovat kolahtaneet sähköpostiin.
Kaikkia niitä hakija on arvannut odottaa. En minä oikeasti, ihan vilpittömästi, olekaan jaksanut uskoa siihen, että postistani mitään muuta enää löytyisi. Oikeastaan enää ikinä. Toki pakko myöntää, että hakemusta jättäessä sitä aina itse yksin tai yhdessä työryhmän kanssa silti pitää yllä pientä toivoa, joitain viikkoja,
ehkä ihan vain jaksaakseen. Joitain viikkoja sitä esittää itselleen uskovansa johonkin, mihin oikeasti enää yhtään ei. Päätöksiä edeltävällä viikolla etukäteinen varma lannistus on kuitenkin jo vallannut huoneen.
Sillä on tehtävä. Se lannistus on tärkeä pehmike: se valmistaa ihmistä pettymykseen. Etukäteiseen pehmeään lannistuneisuuteen on helpompi mätkähtää naamalleen kuin kivenkovaan toiveikkuuteen.
Se loiventaa omaa epäonnistumisen kokemusta.
Näinä aikoina voi yrittää etsiä lohtua siitä, ettei ole yksin, vaan vain yksi tuhansista. Siinä on jokin vaisu lohtu, että tietää, ettei ole ainoa, jonka ei tule määritellä itseään saamiensa hylkäysten kautta, eikä pitää niitä mittarina omille taidoilleen.
Hylkäyksiä on kuitenkin kahta lajia. Niitä, jotka lyövät polvet alta, ja niitä, joista huomaa tuntevansa vaimeaa kiitollisuutta.
Molemmissa lopputulos on sama: hakija ei yltänyt saamaan hakemaansa. Joku muu kirjoitti kiinnostavampia hakemuksia, minkäs teet. Aina ei voi voittaa, tai ikinä. Mutta häviämisen tunnetta voi ennaltaehkäistä.
Sen voi tehdä sillä hylkäyksellä. Tai jättää tekemättä. Se on päätöksentekijöiden oma päätös: millaiset sanamuodot me valitsemme sille, kuinka me toisten yritykset hylkäämme.
Minulla on kuluneiden viikkojen aikana yhden suuren ilonaiheen lisäksi ollut epäilo ja etuoikeus lueskella useampia hylkäyksiä. Olen luokitellut ne. Luokkia on kaksi:
se, jossa päätöksen tehnyt taho huomioi kontekstin, jossa hylkäys tullaan lukemaan, ja se, jossa sellaista ei yhtään ole viitsitty miettiä.
Luin tänään yhden ensimmäiseen luokkaan kuuluvan hylkäyksen. Ja toissapäivänä toisen.
Sillä on väliä, kuinka arvovaltainen taho jatkaa sanojen Kiitos kiinnostuksestanne ja Valitettavasti emme jälkeen. Sillä on todella paljon väliä.
Viisas arvovaltainen taho ymmärtää, kuinka tärkeää on tyrmätä hakemus tyrmäämättä sen laatinutta ihmistä, ja kuinka merkityksellisiä pari rohkaisun sanaa tyrmäyksen lopussa voivat olla.
Toissapäivänä luin hylkäyksen, jossa hylkäävä taho kertoi arvostavansa hakijoita siitä, kuinka erinomaisesti niin moni heistä oli hakemuksiaan laatinut, vaikkei nyt tärpännyt. Se lämmitti, arvostus. Mutta vasta tänään, vuoden viimeisen hylkäyksen tullen, minä luin sen lopusta lauseen, jonka johdosta ymmärsin viimein kunnolla, miksi pahoitin niin syvästi mieleni aiemmin tänä pimeänä syksynä. (Aiheesta voi lukea aiemmasta kirjoituksestani nimeltä Hylätyn runoilun ilta.)
Vasta kun luin lauseen, johon vuoden viimeinen hylkäys päättyi, minä todella ymmärsin. Se lause kuului näin:
Olemme tietoisia taiteen kentän tilanteesta ja haluammekin lähettää kaikille hakijoille voimaa ja taistelutahtoa.
Tuijotin sitä hetken, seisahduin keskelle katua sitä tuijottamaan. Tuijotin ja tajusin:
joku on katsonut isompaa kuvaa, tajunnut kontekstin. Ja tullut samalla altistaneeksi itsensä myötätunnon mahdollisuudelle.
Kaikki eivät siihen selvästikään pysty, joten sellaisesta ei voi kuin olla kiitollinen. Vaikka onkin jäänyt ilman rahoitusta tai muita määräaikaisia puitteita taiteelliselle työskentelylleen, sekä yksin että yhdessä työryhmän kanssa.
Sanoilla on väliä. Ne eivät vain helise. Viikko sitten huomasin alkavani kyynelehtiä baarissa, kun vanhojen ystävien kanssa tuli puheeksi taannoin saamani tyrmäys, jossa työni ammatillinen ja taiteellinen taso kyseenalaistettiin selvällä suomen kielellä. Toinen vanhoista ystävistäni otti aiheeseen vähemmän myötätuntoisen näkökulman ja kysyi kylmästi: miksi sä otit sen niin kirjaimellisesti.
Siksi kun sanoilla on väliä. Ja niin minä muistaakseni vastasinkin. Sanoilla on valtavasti väliä. Niillä voi rohkaista ja kannatella, tai sitten niillä voi lyödä. Jalat alta. Jopa aivan tuntemattomilta ihmisiltä.
Niillä voi viedä toisilta toivon, niillä voi lannistaa. Tai sitten niillä voi sanoa:
minä ymmärrän tilannetta, jossa olet. Ymmärrän, että se on vaikea ja tuntuu pahalta, vaikka valitettavasti tahosta, jota edustan, ei nyt oikein ole avuksi.
Toivon mahdollisuus on siinä, että joku antaa ymmärtää pystyvänsä asettumaan sinun asemaasi silloin kun se ei ole kovin kiva. Sitä on myötätunto. Ja kollegiaalisuus,
se on ehkä sitä, ettei sano ikävästi asiaa, jonka voisi myös sanoa kauniisti – jopa rohkaisevasti. Ilman että lopputulos siitä mitenkään muuttuu.
Hylkäyshän on hylkäys joka tapauksessa, aina. Se on saajastaan ja varsinkin tämän elämäntilanteesta ja ympäröivästä arkitodellisuudesta riippuen joko vain aivan pieni nirhaisu tai sitten avohaava, viiltävän kipeä.
Kumpaankaan ei tarvitsisi hieroa suolaa.
Kiitos sille taholle, joka tämän tänään ymmärsi.
Haluamme lähettää kaikille hakijoille voimaa ja taistelutahtoa.
Kiitos että halusitte, kiitos että lähetitte. Molemmat tulevat tarpeeseen.