On taas yö – tämä on se vuodenaika, jona usein on – ja kissa on oksentanut sohvalle.
Joskus tämä epäilemättä olisi katkaissut äitikamelin selän. Ja toki vieläkin on päiviä, joina sellainen vieläkin on lähellä, huokailun muodossa ainakin,
öisin ei vaan enää jaksa. Miksi huokailla, näitä tilanteita varten kauppalistalla on ollut talouspaperi, on ja tulee olemaan.
Vuosi lähenee loppuaan ja joulu, se aikoo tulla. Aikoo, vaikken enää ole onnistunut löytämään itsestäni sitä henkilöä, joka joulun tullen romahtaa.
En vaan enää jaksa. Jos joku kaipaa lahjoja, kaivatkoot. Jos joku pettyy siitä, ettei niitä minulta enää saa, pettykööt. Jos joku syntyy lapsekseni, hän ehkä edelleen saa vuosittain minulta ainakin yhden paketin, mutta muut voivat nyt vaan keskittyä pettymään. Jos heillä ei todella ole mitään muuta mihin loppuvuodesta 2024 pettyä.
Minulla on. Olen jotenkin pettynyt siihen tilaan, johon maailma on kellahtanut. Minun tekisi mieli kammeta se sieltä ylös.
Olen uutisaddikti. Yritän seurata maailmaa. Keinoni vain ovat aivan väärät: luen uutisia netistä.
Koska olen todella hölmö, kuvittelin pitkään lukevani ihan samoja uutisia kuin muutkin, jotka seuraavat samoja sivustoja. Kuvittelin esimerkiksi vain lukevani paperihesaria ihan vaan sähköisessä muodossa.
Koska olen todella hölmö, kesti hyvin kauan – luvattoman kauan – ennen kuin tajusin: onpa hassu lehti, tässä ei esimerkiksi ole enää ollenkaan kulttuurisivuja, mutta sen sijaan valtavan paljon palstatilaa sille kuinka joku on tyrmistynyt somessa, pöyristynyt somessa, kohauttanut somessa, riidellyt somessa tai saanut jossain jotain ikävää asiakaspalvelua ja tyrmistynyt siitä. Tai pöyristynyt. Alun perin somessa.
En itse enää ole siellä somessa, en ole enää vuosiin ollut, joten en pysty ymmärtämään, miksi niin suuri osa uutisaiheista täytyy etsiä sieltä. Sielläkö se maailma todella tapahtuu? Minun nähdäkseni siellä ei tapahdu juuri muuta kuin ihmisen pimeä puoli: pimeä, turha ja avuton.
Somesta poistunut ihminen lukee toimittajien toistaiseksi vielä ilmeisesti ihan ilman tekoälyä laatimia somereferaatteja hyvin väsyneenä. Eikö tekoäly oikeasti olisi juuri se taho, joka tähän turhaan referoimiseen kannattaisi valjastaa? Sillä aikaa elävät toimittajat voisivat tuijotella ihmisinä ulos toimituksen ikkunasta ja katsoa, olisiko tuolla ulkona muutakin uutisoitavaa kuin jatkuva tyrmistys, pöyristys ja kollektiivinen pahan mielen asiakaskokemus. Parin sodan ja kansanmurhan ohessa.
En jaksa enää sotia, kansanmurhia, somereferaatteja enkä kenenkään pöyristymistä. Mutta en myöskään jaksa sitä, että kun eduskunnan puhemies (jonka arvomaailmaa en todennäköisesti jaa, jota en tekemisiensä puolesta erityisesti arvosta ja jonka edustama puolue on mielestäni sotkenut tämän maan henkisessä(kin) ilmapiirissä parikin juttua) luonnehtii kansanedustajan yllättävää pahoinpitelyä sietämättömäksi mutta haluaa odottaa tarkempia tietoja tapahtuneesta voidakseen kommentoida tarkemmin, häneltä aletaan tivata, miksei hän tuomitse sitä. Ja kun hän yrittää kysyä, julkisesti, että totanoin, saako tästä hänen kommentoinnistaan sellaisen käsityksen että hän hyväksyy tapahtuneen, toimittaja vastaa että ei, mutta haluaa silti tietää, miksei hän tuomitse.
En jaksa. En vaan jaksa. Tässä maassa ei enää tehdä juuri mitään muuta kuin tuomitaan muita siitä mitä he tekevät tai eivät tee, ja sitten kun joku ei selväsanaisesti tuomitse jotain mistä hän ei oikein mitään vielä tiedä, mutta jättää kuitenkin hyväksymättä asian niiden tietojen pohjalta joita hänellä on, hänet täytyy tuomita.
Minä luulin, että meillä oli sitä varten ihan vaan oikeuslaitos.
Olen väsynyt sivuihin, joita silmilleni aamuisin avaan. Olen väsynyt algoritmiin, joka ne minulle valitsee. En tiedä, mistä se on saanut päähänsä että juuri nämä joka aamu lukemani jutut olisivat juuri niitä juttuja, jotka minua eniten kiinnostavat, mutta se on erehtynyt.
Klikkasin varmaan alun perin väärin. Avasin ehkä kerran uutisen, jossa kerrottiin jostain kamalasta raiskauksesta ja jätin lukematta kirja-arvostelun, jonka otsikko ei vaan kiinnostanut. Algoritmi ehkä tulkitsi tämän niin, että kiinnostuksen kohteisiini kuuluvat raiskaaminen mutta kirjallisuus ei niinkään kiinnosta. Ja tässä ollaan nyt sitten. Minua näyttää algoritmin askartelun perusteella kiinnostavan lähes kaikki sellainen, jota inhoan ja josta en haluaisi mitään tietää, enkä näytä saavan juuri mitään tietoa asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.
Vuosi vaihtuu pian. Pidän siitä, pidän uusista aluista. Arvostan ihmisen mahdollisuutta muutokseen. Joskus se mahdollisuus syntyy siitä että vuosiluku vaihtuu, joskus pelkät numerot auttavat ihmistä aavistamaan uudistumisen uusia tuulia.
Ainoa mikä ei muutu, on se mitä algoritmi tähän mennessä on saanut päähänsä elämässäni vahvistaa: epäuskoa, turhautumista, huolta ja henkistä köyhyyttä.
Kuinka karistaa vanhan vuoden algoritmit, kuinka löytää uudet? Pahoin pelkään ettei sitä niin vain tehdä.
Pahoin pelkään, ja myöhään yöllä sellaisen pelkääminen väsyttää.
Olisinpa eläin. Olisinpa osa mitä tahansa muuta lajia kuin tätä ruudun ääreen surkastuvaa ihmiskuntaa, joka häviävässä määrin muistaa enää mitään, millä oikeasti on mitään väliä.