Eteisessä roikkuu leoparditurkki. Kohta kolmatta viikkoa.
Nyt se on jo kuivunut.
Se roikkuu siinä muistuttamassa minua siitä, kuinka vakavasti ihmisen kannattaa itsensä ottaa.
Olen saanut sen lahjaksi. Hyvä muistutus on hyvä lahja.
Toissa sunnuntaina löysin itseni se päällä omalta pihaltani aamukuudelta keräilemästä nurmikolta itsekseni omien juhlieni jälkiä. Rouva oli juuri juhlinut kuusitoista tuntia ja jostain syystä vieraat olivat lähteneet kotiin. He, jotka olivat myös pukeutuneet leopardikuosiin. Koska miksi eivät olisi.
Satoi vettä. Turkki oli aivan märkä, samoin rouvan tiukat leoparditrikoot, leopardiviitta ja muutama muu asuste. Rouva poimi nurmikolta kuohuviinilaseja, kukkakimppuja ja kakunpaloja ja ymmärsi: tähän on tultu.
Juuri tähän. Juuri tänä aamuna, juuri tässä turkissa, joka on juuri näin märkä.
Aamukuudelta, elokuisen sunnuntain viileässä sateessa ohikulkijoita ei juuri ollut. Se oli sääli. Märässä turkissa märällä nurmikolla yksin kaatosateessa kyykkivä keski-ikäinen leopardi olisi saattanut herättää ohikulkijoissa vahvoja onnistumisen tunteita.
Nyt ne jäivät vain minulle itselleni.
Nousin seisomaan. Katsoin märkiä vaatteitani, sitten katsoin märkää taivasta. Siinä kohtaa elämää tunnelmat olisivat voineet olla hyvinkin haaleat, mutta minäpä en hetkeen tuntenut muuta kuin puhdasta voitonriemua:
tässä minä nyt seison, tällä tavalla. Tämän jälkeen minun on mahdotonta ottaa itseäni vakavasti enää ikinä.
Olin viimein onnistunut siinä, mitä olen tavoitellut: antamaan piut paut kaikelle sille, millä ei ole mitään väliä. Viileä tyylikkyys ei kai koskaan ole sisältynyt vahvuuksiini, mutta nyt viimeinenkin yritykseni kypsän aikuisuuden tavoittelussa oli karahtanut ihanasti kiville. Ja vieläpä omasta halustani.
Voi miten lyhyttä se voitonriemu sitten kuitenkin oli. Tänään katson tuota kuivunutta turkkiani tuolla eteisessä kaihoten. Että koska sen taas saisi vetää ylleen, ja pitäisikö se päällä ehkä käydä ensin suihkussa ennen kuin lähtee ovesta toimittamaan tärkeitä tehtäviä, tekemään maailmaan vaikutusta.
Sillä joskus on kamalan vaikea muistaa, kuinka tärkeää on olla olematta niin tärkeä. Erityisen tärkeää se olisi muistaa juuri nyt, kun odottaa oman kirjansa ilmestymisen jälkeistä hiljaisuutta. Sitä, jossa eivät ehkä kaiukaan kiitos, ylistys ja huomatuksi tulemisen hurma, vaan vain tavallinen minkä tahansa tapahtuman jälkeinen arkinen vaisuus.
Ehkä pukeudun nyt vaan siihen turkkiin ihan muuten vaan, käyn suihkussa ja keitän kahvit.