Kustantajan sivut ovat palanneet paikoilleen.
Tiedän sen siitä, että googlasin eilen kustantamon nimen. Itseäni googlaamalla en nimittäin sen sivuille löytänyt,
ja niin,
itseäni googlaamalla en myöskään löydä tänne. Onkin varmasti täysin oikea aika lopettaa itsensä googlaaminen.
Minun täytyy siis tulla omaan blogiini puhumaan itsekseni muilla keinoin. Nyt se onneksi sujuu jo aika näppärästi.
Sille, etten löydä tänne googlaamalla, eikä siten kukaan muukaan, on varmasti jokin syy. Se syy on varmaan ihan hirveän hyvä. Joku on nimittäin ehkä ostanut oman domainin mutta jättänyt väliin… hakukoneoptimoinnin?
Sitä, olinko se minä, en pysty varmuudella sanomaan, koska en ole erityisen hyvin selvillä siitä, mitä hakukoneoptimointi oikeastaan on, puhumattakaan siitä, että pystyisin avaamaan teille tässä sen kummemmin myöskään domainin käsitettä. Eihän se edes ole suomea.
Avaisin toki jos pystyisin, tai jos olisitte jotenkin tänne löytäneet. Tai jos teitä ylipäätään kiinnostaisi. Mikä tarkoittaisi, että teitä myöskin olisi. En vain tiedä teistä mitään, enkä siitä domainista juuri muuta kuin sen, että olen onnistunut ostamaan sellaisen – olin mielestäni siksi aika taitava – ja että oma nimeni oli mukavan halpa.
Se, että oma domainini roikkuu nyt oman huokean nimeni muodossa irrallaan internetissä ja johtaa juuri tähän blogiin, vaikkei sitä mistään löydykään, ei ole minun ongelmani. Se on pelkkä ihme.
Nykyaikahan on.
Kirjani on siis yhtä salassa pidettävä kuin minäkin täällä, mutta sillä on silti oma kansi.
Kansi on minusta siitä kiva, että se tuntuu omalta. Se tuntuu siltä, ettei kukaan ole tehnyt mitään väärää.
Se tuntuu siltä kuin se kuuluisi juuri minun kirjaani, ei kenenkään muun.
Kansi on tärkeä.
Ei se varmaankaan ole niin kovin tärkeä kenellekään muulle, korkeintaan tekijälleen, mutta minulle se on.
(Kiitos Tiia Javanainen, Purotie Design. Ajattelen sinusta kauniita ajatuksia.)
Kaikkivoipaisempina vuosinani kuvittelin tekeväni kannen itse. Joskus oli aikoja, joina olisin voinut loputtomasti näpertää, ja näpersinkin, ja nähdä hirvittävästi vaivaa jonkin sellaisen asian eteen, jota kukaan ei koskaan huomaisi, puhumattakaan että ymmärtäisi, ihan vain siksi kun näpertäminen on niin tärkeää,
tai joskus oli,
ja kuvittelin sitten lopulta ottavani siitä näperryksestä kuvan. Tietenkin itse. Kanteen, ehkä lopulta omakustanteeseen.
Ja sitten kaikki ymmärtäisivät, aivan kaikki.
Enkä olisi enää niin yksin.
Jossain toisessa maailmassa, jossain rinnakkaistodellisuudessa, näin ehkä olisikin tapahtunut. Ja omakustannetta kohtihan tässä vahvasti onkin taaperrettu,
vähän väsyneenä,
kunnes sitten kumminkaan ei tarvinnut. Ja kunnes tielle sattui kustantamo, jota ilmeisesti kiinnosti, mitä minä kirjani kanteen toivoisin.
Ilmeisesti se oli heille jollain lailla tärkeää. Vähän niin kuin se kansien välikin.
Olen siitä heille hyvin kiitollinen. Ehkä kiitollisempi kuin he koskaan tulevat tietämään, vaikka kyllähän minä siitä jonkun sähköpostinkin taisin laittaa.
Mutta tämä toinen todellisuus sitten, tämä on niin paljon sitä rinnakkaista armollisempi.
Täällä kaikkea ei enää olekaan pakko tehdä itse.
Täällä kun on muitakin.
Joinain aamuina kun herään ja keitän kahvia, ja katson ikkunasta kuppi kädessä lehmuksia, lehdillä tai ilman, minä edelleen hämmästyn sitä, kuinka monia hienoja ihmisiä maailmassa on. Eikä täällä siksi enää tarvitse olla yksin.
Oman nimeni googlaaminen, jonka olen nyt kiltisti lopettanut, näemmä johtaa edelliseen blogiini. Siihen, jota kirjoitin ihmeen monta vuotta, ilmeisesti ihan vaan koska halusin, ihan ilmaiseksi – toisin kuin tätä, josta minä siis maksan, ehkä ihan vain siksi, että jotkut tosi monet muut onnistuvat tekemään bloggaamalla nykyään rahaa, mutta me kaikki muut emme vaan onnistu aivan kaikessa –
niin siis, sitä edellistä blogiani minä kirjoitin aina siihen asti kunnes lopetin.
Minusta on jonkin verran liikuttavaa huomata, että olen kai ihan tosissani kuvitellut, että internet unohtaisi. Sen kaiken minkä minäkin.
Jotenkin minun kyllä nyt käy internetiä sääliksi. Sillä taitaa olla kovalevy aika täynnä. Ihmisellä sentään on keinonsa, selvitä. Tästä kaikesta.
Huomaatteko: kovalevy. Huomaatteko, kuinka suvereenisti minulla on kaikki termistö hallussa. Kaikki sellainenkin, josta en mitään halua ymmärtää.
On jo yö. Öisin ei pitäisi ehkä kirjoittaa blogia, mutta minäpä olen tehnyt sitä ennenkin,
se tulee niin luontevasti taas. Ja voi miten ihanaa tämä on, puhua yölle. Eikä vain pöytälaatikkoon, tai hitaisiin, piiloon jääviin kirjoihin.
Toki enemmän pitäisi miettiä. Kaikkea sitä mitä tulee yölle sanoneeksi.
Onneksi yö ymmärtää. Aivan kaiken. Niin ja ai niin, tähän kohtaan pitää laittaa linkki, että joku ostaisi,
toivottavasti yö antaa senkin anteeksi.
Kirjani voi toivon mukaan ostaa tästä.
Eikä kannata uskoa, että se ilmestyisi vasta marraskuussa, vaikka internet niin väittäisi. Sillä internetillä on kovalevy niin täynnä, ettei se vaan ymmärrä, että jotkut hitaat kirjat ovat lopulta odotettua jonkin verran nopeampia.
Jopa minun.