Joskus täytyy kesken syksyn, kesken päivän istua kahvilan terassille ja pysähtyä siihen.
Täytyy juoda kahvia, täytyy katsoa. Sitä mikä on. Juuri nyt.
Siinä voi sitten miettiä omaa hankaluuttaan, omaa tapaansa olla maailmassa, omaa rooliaan, muuta maailmaa, sen hankaluutta ja etenkin niiden roolien, joihin itse pitäisi sovittautua. Tai ei.
Näitä voi miettiä. Ja sitten voi havahtua näkemään, mikä on. Juuri nyt. Tuossa pöydän reunalla.
Joku taapertaa siinä.
Tuossa se nyt menee ja pysähtyy järkyttymään kun maailma kirskahtaa, tai raitiovaunu. Miksi se taapertaa siinä, ja ennen kaikkea: miksi se taapertaa tuolla lailla ees taas?
Herranen aika miten tuttua. Eläimetkin siis tekevät tätä.
Päivän lohtu löytyy pöydän reunalta.
Ihminen ei olekaan yksin.