On taas yö – tämä on se vuodenaika, jona usein on – ja kissa on oksentanut sohvalle.
Joskus tämä epäilemättä olisi katkaissut äitikamelin selän. Ja toki vieläkin on päiviä, joina sellainen vieläkin on lähellä, huokailun muodossa ainakin,
öisin ei vaan enää jaksa. Miksi huokailla, näitä tilanteita varten kauppalistalla on ollut talouspaperi, on ja tulee olemaan.
Vuosi lähenee loppuaan ja joulu, se aikoo tulla. Aikoo, vaikken enää ole onnistunut löytämään itsestäni sitä henkilöä, joka joulun tullen romahtaa.
En vaan enää jaksa. Jos joku kaipaa lahjoja, kaivatkoot. Jos joku pettyy siitä, ettei niitä minulta enää saa, pettykööt. Jos joku syntyy lapsekseni, hän ehkä edelleen saa vuosittain minulta ainakin yhden paketin, mutta muut voivat nyt vaan keskittyä pettymään. Jos heillä ei todella ole mitään muuta mihin loppuvuodesta 2024 pettyä.
Minulla on. Olen jotenkin pettynyt siihen tilaan, johon maailma on kellahtanut. Minun tekisi mieli kammeta se sieltä ylös.
Olen uutisaddikti. Yritän seurata maailmaa. Keinoni vain ovat aivan väärät: luen uutisia netistä.
Koska olen todella hölmö, kuvittelin pitkään lukevani ihan samoja uutisia kuin muutkin, jotka seuraavat samoja sivustoja. Kuvittelin esimerkiksi vain lukevani paperihesaria ihan vaan sähköisessä muodossa.
Koska olen todella hölmö, kesti hyvin kauan – luvattoman kauan – ennen kuin tajusin: onpa hassu lehti, tässä ei esimerkiksi ole enää ollenkaan kulttuurisivuja, mutta sen sijaan valtavan paljon palstatilaa sille kuinka joku on tyrmistynyt somessa, pöyristynyt somessa, kohauttanut somessa, riidellyt somessa tai saanut jossain jotain ikävää asiakaspalvelua ja tyrmistynyt siitä. Tai pöyristynyt. Alun perin somessa.
En itse enää ole siellä somessa, en ole enää vuosiin ollut, joten en pysty ymmärtämään, miksi niin suuri osa uutisaiheista täytyy etsiä sieltä. Sielläkö se maailma todella tapahtuu? Minun nähdäkseni siellä ei tapahdu juuri muuta kuin ihmisen pimeä puoli: pimeä, turha ja avuton.
Somesta poistunut ihminen lukee toimittajien toistaiseksi vielä ilmeisesti ihan ilman tekoälyä laatimia somereferaatteja hyvin väsyneenä. Eikö tekoäly oikeasti olisi juuri se taho, joka tähän turhaan referoimiseen kannattaisi valjastaa? Sillä aikaa elävät toimittajat voisivat tuijotella ihmisinä ulos toimituksen ikkunasta ja katsoa, olisiko tuolla ulkona muutakin uutisoitavaa kuin jatkuva tyrmistys, pöyristys ja kollektiivinen pahan mielen asiakaskokemus. Parin sodan ja kansanmurhan ohessa.
En jaksa enää sotia, kansanmurhia, somereferaatteja enkä kenenkään pöyristymistä. Mutta en myöskään jaksa sitä, että kun eduskunnan puhemies (jonka arvomaailmaa en todennäköisesti jaa, jota en tekemisiensä puolesta erityisesti arvosta ja jonka edustama puolue on mielestäni sotkenut tämän maan henkisessä(kin) ilmapiirissä parikin juttua) luonnehtii kansanedustajan yllättävää pahoinpitelyä sietämättömäksi mutta haluaa odottaa tarkempia tietoja tapahtuneesta voidakseen kommentoida tarkemmin, häneltä aletaan tivata, miksei hän tuomitse sitä. Ja kun hän yrittää kysyä, julkisesti, että totanoin, saako tästä hänen kommentoinnistaan sellaisen käsityksen että hän hyväksyy tapahtuneen, toimittaja vastaa että ei, mutta haluaa silti tietää, miksei hän tuomitse.
En jaksa. En vaan jaksa. Tässä maassa ei enää tehdä juuri mitään muuta kuin tuomitaan muita siitä mitä he tekevät tai eivät tee, ja sitten kun joku ei selväsanaisesti tuomitse jotain mistä hän ei oikein mitään vielä tiedä, mutta jättää kuitenkin hyväksymättä asian niiden tietojen pohjalta joita hänellä on, hänet täytyy tuomita.
Minä luulin, että meillä oli sitä varten ihan vaan oikeuslaitos.
Olen väsynyt sivuihin, joita silmilleni aamuisin avaan. Olen väsynyt algoritmiin, joka ne minulle valitsee. En tiedä, mistä se on saanut päähänsä että juuri nämä joka aamu lukemani jutut olisivat juuri niitä juttuja, jotka minua eniten kiinnostavat, mutta se on erehtynyt.
Klikkasin varmaan alun perin väärin. Avasin ehkä kerran uutisen, jossa kerrottiin jostain kamalasta raiskauksesta ja jätin lukematta kirja-arvostelun, jonka otsikko ei vaan kiinnostanut. Algoritmi ehkä tulkitsi tämän niin, että kiinnostuksen kohteisiini kuuluvat raiskaaminen mutta kirjallisuus ei niinkään kiinnosta. Ja tässä ollaan nyt sitten. Minua näyttää algoritmin askartelun perusteella kiinnostavan lähes kaikki sellainen, jota inhoan ja josta en haluaisi mitään tietää, enkä näytä saavan juuri mitään tietoa asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.
Vuosi vaihtuu pian. Pidän siitä, pidän uusista aluista. Arvostan ihmisen mahdollisuutta muutokseen. Joskus se mahdollisuus syntyy siitä että vuosiluku vaihtuu, joskus pelkät numerot auttavat ihmistä aavistamaan uudistumisen uusia tuulia.
Ainoa mikä ei muutu, on se mitä algoritmi tähän mennessä on saanut päähänsä elämässäni vahvistaa: epäuskoa, turhautumista, huolta ja henkistä köyhyyttä.
Kuinka karistaa vanhan vuoden algoritmit, kuinka löytää uudet? Pahoin pelkään ettei sitä niin vain tehdä.
Pahoin pelkään, ja myöhään yöllä sellaisen pelkääminen väsyttää.
Olisinpa eläin. Olisinpa osa mitä tahansa muuta lajia kuin tätä ruudun ääreen surkastuvaa ihmiskuntaa, joka häviävässä määrin muistaa enää mitään, millä oikeasti on mitään väliä.
On yö ja vuoden viimeiset hylkäykset ovat kolahtaneet sähköpostiin.
Kaikkia niitä hakija on arvannut odottaa. En minä oikeasti, ihan vilpittömästi, olekaan jaksanut uskoa siihen, että postistani mitään muuta enää löytyisi. Oikeastaan enää ikinä. Toki pakko myöntää, että hakemusta jättäessä sitä aina itse yksin tai yhdessä työryhmän kanssa silti pitää yllä pientä toivoa, joitain viikkoja,
ehkä ihan vain jaksaakseen. Joitain viikkoja sitä esittää itselleen uskovansa johonkin, mihin oikeasti enää yhtään ei. Päätöksiä edeltävällä viikolla etukäteinen varma lannistus on kuitenkin jo vallannut huoneen.
Sillä on tehtävä. Se lannistus on tärkeä pehmike: se valmistaa ihmistä pettymykseen. Etukäteiseen pehmeään lannistuneisuuteen on helpompi mätkähtää naamalleen kuin kivenkovaan toiveikkuuteen.
Se loiventaa omaa epäonnistumisen kokemusta.
Näinä aikoina voi yrittää etsiä lohtua siitä, ettei ole yksin, vaan vain yksi tuhansista. Siinä on jokin vaisu lohtu, että tietää, ettei ole ainoa, jonka ei tule määritellä itseään saamiensa hylkäysten kautta, eikä pitää niitä mittarina omille taidoilleen.
Hylkäyksiä on kuitenkin kahta lajia. Niitä, jotka lyövät polvet alta, ja niitä, joista huomaa tuntevansa vaimeaa kiitollisuutta.
Molemmissa lopputulos on sama: hakija ei yltänyt saamaan hakemaansa. Joku muu kirjoitti kiinnostavampia hakemuksia, minkäs teet. Aina ei voi voittaa, tai ikinä. Mutta häviämisen tunnetta voi ennaltaehkäistä.
Sen voi tehdä sillä hylkäyksellä. Tai jättää tekemättä. Se on päätöksentekijöiden oma päätös: millaiset sanamuodot me valitsemme sille, kuinka me toisten yritykset hylkäämme.
Minulla on kuluneiden viikkojen aikana yhden suuren ilonaiheen lisäksi ollut epäilo ja etuoikeus lueskella useampia hylkäyksiä. Olen luokitellut ne. Luokkia on kaksi:
se, jossa päätöksen tehnyt taho huomioi kontekstin, jossa hylkäys tullaan lukemaan, ja se, jossa sellaista ei yhtään ole viitsitty miettiä.
Luin tänään yhden ensimmäiseen luokkaan kuuluvan hylkäyksen. Ja toissapäivänä toisen.
Sillä on väliä, kuinka arvovaltainen taho jatkaa sanojen Kiitos kiinnostuksestanne ja Valitettavasti emme jälkeen. Sillä on todella paljon väliä.
Viisas arvovaltainen taho ymmärtää, kuinka tärkeää on tyrmätä hakemus tyrmäämättä sen laatinutta ihmistä, ja kuinka merkityksellisiä pari rohkaisun sanaa tyrmäyksen lopussa voivat olla.
Toissapäivänä luin hylkäyksen, jossa hylkäävä taho kertoi arvostavansa hakijoita siitä, kuinka erinomaisesti niin moni heistä oli hakemuksiaan laatinut, vaikkei nyt tärpännyt. Se lämmitti, arvostus. Mutta vasta tänään, vuoden viimeisen hylkäyksen tullen, minä luin sen lopusta lauseen, jonka johdosta ymmärsin viimein kunnolla, miksi pahoitin niin syvästi mieleni aiemmin tänä pimeänä syksynä. (Aiheesta voi lukea aiemmasta kirjoituksestani nimeltä Hylätyn runoilun ilta.)
Vasta kun luin lauseen, johon vuoden viimeinen hylkäys päättyi, minä todella ymmärsin. Se lause kuului näin:
Olemme tietoisia taiteen kentän tilanteesta ja haluammekin lähettää kaikille hakijoille voimaa ja taistelutahtoa.
Tuijotin sitä hetken, seisahduin keskelle katua sitä tuijottamaan. Tuijotin ja tajusin:
joku on katsonut isompaa kuvaa, tajunnut kontekstin. Ja tullut samalla altistaneeksi itsensä myötätunnon mahdollisuudelle.
Kaikki eivät siihen selvästikään pysty, joten sellaisesta ei voi kuin olla kiitollinen. Vaikka onkin jäänyt ilman rahoitusta tai muita määräaikaisia puitteita taiteelliselle työskentelylleen, sekä yksin että yhdessä työryhmän kanssa.
Sanoilla on väliä. Ne eivät vain helise. Viikko sitten huomasin alkavani kyynelehtiä baarissa, kun vanhojen ystävien kanssa tuli puheeksi taannoin saamani tyrmäys, jossa työni ammatillinen ja taiteellinen taso kyseenalaistettiin selvällä suomen kielellä. Toinen vanhoista ystävistäni otti aiheeseen vähemmän myötätuntoisen näkökulman ja kysyi kylmästi: miksi sä otit sen niin kirjaimellisesti.
Siksi kun sanoilla on väliä. Ja niin minä muistaakseni vastasinkin. Sanoilla on valtavasti väliä. Niillä voi rohkaista ja kannatella, tai sitten niillä voi lyödä. Jalat alta. Jopa aivan tuntemattomilta ihmisiltä.
Niillä voi viedä toisilta toivon, niillä voi lannistaa. Tai sitten niillä voi sanoa:
minä ymmärrän tilannetta, jossa olet. Ymmärrän, että se on vaikea ja tuntuu pahalta, vaikka valitettavasti tahosta, jota edustan, ei nyt oikein ole avuksi.
Toivon mahdollisuus on siinä, että joku antaa ymmärtää pystyvänsä asettumaan sinun asemaasi silloin kun se ei ole kovin kiva. Sitä on myötätunto. Ja kollegiaalisuus,
se on ehkä sitä, ettei sano ikävästi asiaa, jonka voisi myös sanoa kauniisti – jopa rohkaisevasti. Ilman että lopputulos siitä mitenkään muuttuu.
Hylkäyshän on hylkäys joka tapauksessa, aina. Se on saajastaan ja varsinkin tämän elämäntilanteesta ja ympäröivästä arkitodellisuudesta riippuen joko vain aivan pieni nirhaisu tai sitten avohaava, viiltävän kipeä.
Kumpaankaan ei tarvitsisi hieroa suolaa.
Kiitos sille taholle, joka tämän tänään ymmärsi.
Haluamme lähettää kaikille hakijoille voimaa ja taistelutahtoa.
Kiitos että halusitte, kiitos että lähetitte. Molemmat tulevat tarpeeseen.
ne ovat kuluneet. On tullut marraskuu, ja äkkiä se onkin mennyt,
on tullut pimeää, postiluukusta laskuja ja sähköpostin harva mutta tasainen hylkäysten virta ei ole ehtynyt, se virtaa edelleen, siitä on melkein jo turvaksi, niin pysyvä se on.
Olen istunut sohvalla. Olen istunut siinä paljon. Olen istunut, ollut tekevinäni ja tehnyt, ja samalla jokin minussa on tehnyt jotain ihan muuta.
En ole ihan varma, mutta luulen, että jokin minussa on ajatellut. Jotain, mille ei vielä ole sanoja.
Tunne siitä, että arvelee tietävänsä jotain, mitä ei vielä kovin täsmällisesti tiedä, on tunteista hienoimpia. Se on niin kertakaikkisen hahmoton, siitä ei saa kiinni, sitä ei voi esitellä kenellekään eikä todistaa, sitä ei voi vangita eikä lyödä rahoiksi, ei myydä eikä markkinoida, typistää hankalasti hahmotettaviksi lannistaviksi powerpointeiksi, hinnoitella, sanoittaa eikä hallita. Se on siis nykyajan vastakohta, jotain mennyttä ja samaan aikaan vielä tulematonta,
jotain olematonta. Se on, mutta olematta, se tulee tulematta, se istuu sohvalla kanssani ja odottaa oikeampia aikoja, oikeita. Se odottaa tilaa tulla, jotain rikkumatonta,
se odottaa rauhaa. Tilaa, jossa kukaan ei odota.
Muutama päivä ennen marraskuun loppumista Helsingin Kirjailijat ovat juhlineet perinteisiä pikkujoulujaan. Minulla on jo pari kertaa aiemmin ollut ilo kävellä niihin hiljaa sisään, tuntea ovelta vastaan lempeästi lehahtava glögin tuoksu, kuulla puheen lämmin sorina, tasainen,
tajuta oma syvä henkilökohtainen ujouteni eteisessä sen edessä,
minulla on ollut ilo kävellä sisään rohkeasti silti, hiipiä naulakolle pystypäin mutta hartiat varmuuden vuoksi vähän lysyssä, etten vain luulisi olevani kukaan joka tänne kuuluisi, ettei tulisi mitään pettymyksiä sitten,
ja sitten, kolmatta kertaa kun olen taas avannut Villa Kiven pikkujouluoven ja aloittanut tutun urhean hiipimiseni tultuani sisään vesisateesta läpimärkänä ja tiennyt jo täsmälleen, missä kohtaa naulakko on, mihin vaatteensa ja ujoutensa voi ripustaa kuivumaan ja missä turvajuomat tarjoillaan,
voi sentään: minulle onkin hymyilty ja minua on tultu halaamaan, oikein tiukasti ja korvaani on kuiskattu: onneksi olkoon.
Ei mikään onni ole niin suuri kuin se, joka toivotetaan olevaksi. Eikä mikään onni ole niin suuri kuin se, jolle on annettu oma tila tulla. Ohi kaiken muun.
Kauneinta maailmassa on kuuluminen ja kauheinta se, jos ei se löydä tilaa tapahtua. Ja yöllä, kun olen koko illan jutellut monen ihmisen kanssa, tiennyt muutaman heistä nimenkin ennestään ja oppinut muutamia uusia, nauranut ääneen ja uskaltautunut lukemaan omaa tekstiänikin, mikrofoniin, silloin kun sille on annettu sekä mahdollisuus että ketään tuomitsematon ystävällinen yleisö, kaikille yhtä kiltisti taputtava,
silloin yöllä Villa Kiven pihalla kesken jatkobaariin lähtemisen tutussa ja uudessa seurassa olen äkkiä ymmärtänyt, mikä nyt tapahtuu.
Olen katsonut kaikkia kanssaseisojiani pihalla, antanut katseeni kiertää heidän kaikkien kasvot ja nostanut sen jälkeen sen ylös puisen huvilan seinää samalla kun muut ovat nostaneet muovimukinsa ilmaan kippistämään jollekin tärkeälle, ja silloin olen tajunnut:
tämä tässä onkin aivan erityinen ikkuna. Ja se, mikä sen alla nyt tässä marraskuun yössä tapahtuu, on puhdasta kuulumista, kirkasta. Voi miten kirkasta,
ja voi miten kirkas yö voi olla vaikka se olisi aivan pimeä, kesken myöhäisen marraskuun, kun kukaan ei oikeastaan enää jaksakaan muuta kuin juhlia, kunhan joku vain on kutsunut johonkin sitä tekemään ja onneksi tänään juuri tänne, eikä vielä ole mikään pakko mennä kotiin, vaikka kannattaisi.
Ei silloin kannata mennä kotiin. Silloin kannattaa jäädä katsomaan, mistä olisi jäänyt paitsi, jos olisi mennyt. Ajoissa.
Aamulla herään tarkistamaan puhelimestani, onko myöhään yöllä oman tulevan työhuoneeni ikkunasta ottamani kuva vielä tallessa.
On se.
Vietän monta päivää vilkuilemalla kuvaa silloin tällöin. En ole käynyt sisällä siinä huoneessa, enkä vielä moneen viikkoon tulekaan käymään. Ja silti minä tiedän, tai vähintäänkin arvelen: ensi vuoden puolella, kun alan istua tuon ikkunan toisella puolella, minun on viimein mahdollista tietää, mitä ajattelin tänään sohvalla istuessani, tänäänkin, tietämättä täsmälleen, mitä se on.
En välttämättä tiedä, sitä ei kukaan voi luvata. Mutta se on mahdollista.
Ja vaikken tajuaisi siitä yhtään mitään, saan silti istua sisällä sen ikkunan edessä, katsoa ulos. Koko ensi vuoden. Vaikken tajuaisi, enkä enää koskaan kirjoittaisi.
Ei ole mitään niin hienoa kuin saada katsoa ikkunasta, katsoa ulos. Katsoa tätä kaupunkia,
Hylätyksi tulemisen jälkeen ovesta vaappuu sisään lohtu.
Ensin se kiipeää autooni kaksissa pienissä kengissä. Kaksi pientä takamusta kampeutuu takapenkin turvaistuimiin, kaksi pientä katsetta katselee kahdesta ikkunasta kahta omaa maailmaa samalla kun kaksikymmentä pientä sormea pitelevät kahta karjalanpiirakkaa. Kun käännymme kadulle päiväkodin parkkipaikalta, minä kysyn kuskin paikalta: miten päivä meni?
Takapenkiltä kuuluu: hyvin.
Minä siihen: kiva. Mitä sä tänään teit?
Vastauksen sävy on mietteliäs: minä miettelin.
Vastaaja on hetken hiljaa. Sitten hän jatkaa: mutta en ollut surullinen.
Jälkimmäinen lause on ehkä tarkoitettu etupenkin lohduksi.
Minä miettelin. Tämän takia minä niin rakastan suomen kieltä ja varsinkin pieniä ihmisiä. Jos joku heistä kerran on joskus kuullut olevansa mietteliäs, sille täytyy ilman muuta olla myös verbi. Täytyy, vaikkei sitä yleisesti käytettäisi. Eikä ihmisen lopulta täydy elää kuin kolme ja puoli vuotta pystyäkseen näkemään eron mietteliäisyyden ja surullisuuden välillä.
Portaiden jälkeen pienet kengät potkitaan eteiseen pois kaiken leikin tieltä. Märät haalarit jäävät lattialle myttyyn kun on aika keskittyä tärkeämpiin asioihin:
tämä tässä on avaruus.
Olinkin unohtanut millaista se on. Henkilökohtainen ahtaus pistää unohtamaan. Pienissä kengissä sisään vaappunut lohtu onneksi palauttaa sen mieleen.
Kun kädet on pesty, on aika katsoa, mitä kuuluu myyrälle.
Ei kovin hyvää.
Myyrä on joutunut syvän tyhjän kaivon pohjalle ja vesi alkaa nousta.
Katson myyrää ja tiedän miltä hänestä tuntuu, tiedän todella. Pienetkin ihmiset ruudun edessä pidättävät hengitystään: nyt on tiukka paikka,
mutta ei mitään hätää. Apuun rientävät kollegat.
Eläintarhan väki nostaa myyrän kaivosta viime hetkellä.
Katson heitä kaikkia ja miettelen: nostaisivatpa he minutkin. Ja lisäksi olen surullinen.
Illalla kirjoitan hakemuksen, pitkän ja surullisen. Lähetän sen ja heti perään hävettää, niin kuin kaikkien hakemusten jälkeen aina.
Kuluu viikko. Kuluu tasan viikko. Aamulla herään pahoin pelkäämääni valtamerentakaisen presidentinvaalin tulokseen ja ajattelen: nyt on tiukka paikka, vähän liian tiukka jo. Miten tästä ihmiskunnan mitäänoppimattomuudesta ja henkilökohtaisesta ahtaudesta pääsee ulos? Ja kuinka kirjoittaa kolmatta kirjaa, kun työpöydällä keittiön nurkassa, tietokoneen päällä istuu norjalainen metsäkissa, kuusikiloinen?
Ei mitään hätää. Kollegat auttavat. Ehdin juuri keittää apeat kahvit kun puhelin soi. Ehdin hädin tuskin vastata kun jo alan itkeä: hylätyksi tulemisen jälkeen korvasta soljuu sisään padot murtava lohtu.
Helsingin Kirjailijat ry:n hallitus on päättänyt vuokrata Villa Kiven nimikkotyöhuoneensa vuodeksi 2025 yhdelle helsinkiläiselle kirjailijalle ja se kirjailija olen kuulemma minä.
Olen harvoin hiljaa. Puhelimessa olen silti hetken.
Puhelun jälkeen yritän käsittää. Käsitys ei oikein tule.
Mitä tekee kirjailija, jonka kirjailijuus on juuri kyseenalaistettu? Hän putoaa tyhjään kaivoon ja alkaa runoilla. Hän runoilee hakemuksen, pitkän ja surullisen, ja tulee siksi valituksi siksi, mikä hän alun perin tunsikin olevansa:
siksi, mikä hän pohjimmiltaan yksin siellä kaivon pohjalla on.
Omaksi itsekseen valituksi tuleminen tuntuu ihanalta. Kiitos avusta kollegat,
kiitos Helsingin Kirjailijat.
Minä istun tässä ämpärissä vielä hetken ja miettelen. Mutta en ole enää surullinen.
Vieläkin mietin taiteen tehtävää. Mietin sitä sen jälkeen, kun mies on sanonut:
Sä olet jatkuvassa konfliktissa joka suuntaan. Mä toivoisin että sä saisit jonkun rauhan.
Toissapäivänä kyselin itseltäni, miksi kirjoitan. Vastauksen tulin sitten löytäneeksi omasta uudesta kirjastani.
Tämän omavaraisemmaksi ihminen ei mene. Mutta rauha,
se ei vaan tule.
Enää minun ei siis tarvitse miettiä, miksi kirjoitan. Enää tarvitsee miettiä, mistä tulee se jatkuva konflikti jossa elän.
Ehkä minun ei tarvitse miettiä, mikä on taiteen tehtävä. Ehkä minun kannattaisikin miettiä vain sitä, mikä sen tehtävä on minulle itselleni. Ettei mene liian vaikeaksi.
Minulle kirja on paikka olla. Se on paikka mennä ja paeta, kaikkia muita paikkoja parempi,
paikka olla mitä tahansa. Vapaa vaikka. Kirja on paikka olla lapsi, leikkiä. Vaikka olisi erehtynyt kasvamaan aikuiseksi.
Se muuten oli elämäni pahin erehdys. Toiseksi pahin erehdykseni on ollut elää siinä käsityksessä, että tässäkin ajassa ja ehkä juuri nimenomaan tässä ajassa kaiken tekemisen tärkein elementti olisi sen sisältö. Että juuri nimenomaan tässä ajassa se pelastaisi paljon. Elämiä vaikka.
Miten minusta tuntuu nyt siltä, että kyseessä on jokin traaginen väärinkäsitys. Ja että sen takia minä pakenen kirjoihin, omiini ja muiden. Koska se on taiteen tehtävä minulle: päästä turvaan. Kaiken maailman hulluudelta, ja siitä, mikä on liian vaikeaa. Tämä jatkuva konflikti vaikka.
Kun löydän itseni kirjasta, omastani tai muiden, jossa jokin näkymätön, hulluus vaikka, vaikka koko maailman, koko maailman suru tai yksittäisen ihmisen tai äkillinen ilo, hellyys ja muutama muu tunne menevät sanoiksi, silloin minä olen onnellinen.
Ootsä hei oikeesti sitä mieltä, että mä olen koko ajan konfliktissa joka suuntaan, kysyin mieheltä myöhemmin.
Häntä alkoi naurattaa. Kuulin, kuinka hän alkoi asetella kieltään keskelle suuta, koska hän puolestaan epäilemättä kuuli jonkin sytytyslangan jo palavan ja sanoi: ai sanoinksmä niin? Että koko ajan ja joka suuntaan?
Minä siihen että sanoit. Johon hän että okei, ehkä et ihan koko ajan ja joka suuntaan mutta sanotaan nyt sitten että silloin tällöin, aika usein ja sinne sun tänne.
Okei.
Ehkä taiteen tehtävä minulle on kestää se. Ja muiden tehtävä on löytää omat tapansa kestää minua. Jos seurani nimittäin sattuu kiinnostamaan.
Tämä silloin tällöin elämääni aika usein parkkeeraava konflikti sinne sun tänne on saattanut tehdä minusta kirjailijan. Kun on aina vähän liian herkkä kaikelle, kun herkät hihat syttyvät tuleen vähän siellä sun täällä, sitä alkaa tehdä mieli panna omiaan. Paperille.
Paperi on vaan niin pirun hyvä kuuntelija, toisin kuin tämä internet. Tänne kun jotain lausahtaa, se saattaa huutaa takaisin. Joku saattaa tulla ja kommentoida. Jokin saattaa alkaa vyöryä. Voi tulla paha olo olla,
voi alkaa vituttaa.
Siksi olenkin aika iloinen siitä, että olen löytänyt täältä interwebsistä tällaisen nurkkauksen, johon kukaan ei tule minua lukemaan, ei edes ilmeitäni, paitsi jos linkkaan jonkin kirjoituksen jollekin kaverilleni. Kaveri ehkä lukee, ehkä ei. Sitten hän jatkaa omia puuhiaan. Menee pari päivää ja sen jälkeen lukijoideni määrä on pyöreät nolla. Ainakin jos äidilläni on muita kiireitä.
Siinä on jokin outo lohtu. Mikä onkin aika hyvä, sillä vielä toissapäivänä taisin olla lohtua vailla. Lohtu on se kun ei ole mitään hälyä. Ei ole eikä tule,
ei tule konfliktia. Niitä ei saa aikaan kuin itsensä kanssa, mutta sellaiset konfliktit ovatkin ratkaistavissa itse,
mistä tulikin mieleeni:
konfliktialttiuteen liittyvä keskustelu mieheni kanssa jatkui niin, että kerroin tämän konfliktiherkkyyteni johtaneen siihen, että olen alkanut viihtyä erinomaisen hyvin aivan yksin. Ja että siksi minä niin usein pakenen kesätaloomme, tai saaristoon. Koska ilman kaikkia muita minun on vaan niin paljon helpompi olla.
Mies vastasi: okei, riiteletkö sä silloin vain itsesi kanssa?
Se oli minusta hirveän hassu kysymys. Kukaan ei siis tiedä, eivät edes lähimmät lähimmäiseni, kuinka valtavan säyseää seuraa minä olen kunhan kukaan muu vain ei ole paikalla.
Vain minä itse tiedän sen.
Sellaisessa seurassa on hyvä kirjoittaa. Yksin ja omia kirjoja. Yksin siihen ei ole liian herkkä,
siihen saa vain olla riittävän herkkä, se herkkyys onkin vahvuus, siitä tulee käyttövoima. Sanan soljua.
Yksin ei ole mitään liian. Paitsi tietysti joskus liian yksin, mutta se on tottumiskysymys. Ja kun on perhe, vielä toistaiseksi, yksinäisyydestään voi aina palata kotiin. Sytyttelemään lankoja.
Olen siis riittävän herkkä kirjoittamaan kirjoja, mutta kuluneet pari päivää ovat osoittaneet, että taidan olla hieman liian herkkä kirjailijaksi. Tässä maassa ainakin, ei vain ole muita maita mennä. Kirjoittamaan suomeksi. Se on vähän harmi.
Se näyttää vaativan jotakin, mihin minusta ei ole: nahan parkkiintumista. Ja minulla kun on vain nämä yliherkät hihat, nämä herkästi lepattavat. Ne aina hetken lepattavat ennen kuin ne leimahtavat. Perheeni osaa lukea sitä jo.
Palovammoja parannellessani tunnen silti aina olevani hieman yksin.
Mikä on siis taiteen tehtävä, minulle?
Parannella näitä vammoja varmaan, elämästä kertyneitä. Kiinnittää huomio toisaalle, johonkin toiseen kohtaan itsessäni ja itseni ulkopuolelle, maailmaan,
rinnakkaiseen. Tämä muun kanssa, tämän kaiken ihme touhun.
Onneksi on se taide tehtävänä. Onneksi on tämä kirjailijuus, vaikka tuntuikin siltä että joku hieman yrittikin minulta sitä hetki sitten viedä, yritti dissata.
Kuinka puhua hylätyksi tulemisesta. Kuinka puhua siitä, mistä ei haluaisi julkisesti mitään sanoa,
siitä, mitä tekee vain mieli hävetä. Siitä, ettei kelpaa. Ja kuinka puhua siitä ilman että tulee oman kelpaamattomuutensa lisäksi leimatuksi lisäksi myös katkeraksi siitä, ettei kelpaa? Eikä oikeastaan yhtään kestä sitä? Että pitäisi ehkä vain ottaa opiksi ja hävetä? Ja nöyrtyä?
En tiedä. Mutta ajattelin yrittää.
Leimatkaa siis heti tarpeelliseksi katsomanne leimat, olen tässä, ja tässä huoneessa se ei pian tunnu enää miltään. Mutta sitä ennen se vielä hetken tuntuu pahalta. Hyvin pahalta, ja miksi ihmeessä?
Siksi, että jäsenkriteerit, joita kirjani eivät täytä, mahtuvat Kirjailijaliiton sivuilla yhteen ainoaan lauseeseen:
Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana.
Okei.
Pyrkijä. (Sekö minä vain olinkin?)
Taiteellinen ja ammatillinen taso. (En pysty kommentoimaan sulkeissa, se sattuu.)
Voi pitää kirjailijana. (Okei, minua ei siis voi.)
Lisää teoksia. (Okei. Miksi?)
Olen onnekas ihminen, etuoikeutettu. Minulla on paljon ystäviä koko ajan käsivarren mitan päässä omasta pahasta mielestäni, ja kun alan heti kirjeen luettuani laittaa heille viestejä välittömän lohdun tarpeessa, välittömät lohduksi laitetut vastaukset voi karkeasti jakaa kolmeen ryhmään:
niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen syytä ei vaan ymmärretä,
niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen julmaksi ja holhoavaksi tulkittavaa sanamuotoa ei hyväksytä, sekä
niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen tulkitaan tapahtuneen jonkin muun kuin kaunokirjallisten ansioiden (kaunokirjallisen ansiottomuuden) perusteella.
Koska kukaan ystävistäni ei ole julma, kukaan heistä ei tieten tahtoen mene neljänteen ryhmään, jossa on aina tilaa ja sano: tähänastiset kirjasi eivät vaan ole tarpeeksi hyviä. Eikä heidän tietenkään tarvitsekaan, Kirjailijaliittohan teki sen juuri kaikkien niiden puolesta, jotka ehkä niin ajattelevat. Mutta ovat tarpeeksi kilttejä jättääkseen sen sanomatta.
Niin minäkin tekisin. Jättäisin sanomatta. Vaikka puhelias olenkin.
Aamupäivän makaan aamutakissa sohvalla ja katselen, kuinka katkeruus puuhailee huoneessa. Annan sen puuhailla, yritän olla osallistumatta, yritän katsoa siitä ohi ja päätän onnistua siinä. Olen viime aikoina onnistunut oikein missään niin kovin vähän, että jostain onnistumisesta olisi nyt iloksi. Jokin onnistuminen voisi pitää pääni pinnan yläpuolella, mikä olisi nyt tosi hyvä, sillä vaikka olenkin taitava vajoaja, olen todella surkea sukeltaja.
En yhtään viihdy pinnan alla. En, vaikka rakastan merta, isoja vesiä ja uimista.
Illan tullen katkeruus on puuhaillut huoneessa niin paljon että lopulta minä olen lakannut katsomasta siitä ohi ja päättänyt paeta sitä. Lähteä kotoa, ettei kukaan vain voisi sanoa: sinä olet vaan katkera, siitä ettet ole tarpeeksi hyvä,
en halua, että kukaan voisi enää yhdelläkään lauseella leimata minut joksikin, minkä johdosta kaiken sen, miltä minusta ihmisenä tuntuu, voi vaan sivuuttaa.
Kumpi olisi pahempaa: olla taiteellisen ja ammatillisen tasonsa perusteella ihminen, jonka kirjoittamat kirjat eivät riitä kirjailijuuteen, vai olla vaan katkera? Lähden kotoa, koska vakavana vaarana on nyt se, että minusta tulee molempia. Ja erehdyn heti perään huutamaan sen internetiin todisteeksi siitä, että olen. Molempia. Ja lisäksi lapsellinen, loukkaantuva, itseensä ottava ihminen,
typerä. Kyvytön havainnoimaan omia puutteitaan, kyvytön ottamaan vastaan arvostelua. Kyvytön katsomaan peiliin, ottamaan kolhuja itsetuntoonsa,
kyvytön havaitsemaan. Omia kehitystarpeitaan, todellisuutta ja kaikkea sitä, mikä siinä tapahtuu.
Minä lähden kotoa, koska juuri se kyky minulla on. Minä lähden kotoa, koska olen jo tovin havainnoinut sitä, miten tässä maassa voi olla taiteilija, ja mitä se joskus joiltain ihmisiltä nykyään vaatii.
En ole seurannut vain tarinaa omista turhista apurahahakemuksistani. Olen seurannut myös muiden yrityksiä tehdä omaa taiteellista työtään, jonka he osaavat. Olen seurannut heidän syvää väsymystään, kuullut miten he huokaavat.
Ne ovat toivottomuuden huokauksia.
Minun hylkäämisilleni on sentään keksittävissä ymmärrettäviä perusteluita: en ehkä kirjoita hyviä työsuunnitelmia enkä aloittanut taiteellista työskentelyäni ajoissa, tai aloitin, mutta se meni kesken: minun ei olisi pitänyt menettää yhtä lapsistani eikä lamaantua. Vuosikausiksi. Se ei tehnyt yhtään hyvää uralleni, jota ei sen lamaannuksen vuoksi koskaan tullut,
yhden lapsistani menetettyäni minä tein sen pahimman, mitä kukaan länsimainen nainen voi tehdä: keskityin perheeseeni. Synnyttelin lisää vauvoja kuolleen tilalle, neuloin nuttuja. Puuhailin kotona ja olin koko ajan ahdistunut siitä, että olen kotiäiti, yhtä ahdistunut silloin kun olin sellainen, ennen kuin yksikään lapsistani oli kuollut, mutta yhden vauvan kuoltua aloin kokea uusien lasten hoitamisen kotona velvollisuudekseni tavalla, jota en ollut koskaan ennen kokenut.
En meritoitunut. Se oli valinta. Se oli oma valintani, jota en valinnaksi edes tajunnut tilanteessa, jota en itse ollut saanut valita. Yhden vauvan hautajaisten jälkeen ei ehkä ole tavatonta haluta hoitaa seuraavia kotona kauemmin kuin kymmenen kuukautta eikä päällimmäinen huoli siinä tilanteessa ole oma eläke, omasta urasta, työmarkkina-asemasta tai statuksesta puhumattakaan.
Ja niin ne vuodet sitten kuluivat.
Suru hellittää otteensa, traumaattinenkin, jonain päivänä sen vain huomaa vaimenneen. Vuosikaudet se vain puristaa, ravistaa ja satuttaa,
sitten alkaa helpottaa.
Kuollut lapseni olisi nyt täysi-ikäinen, ja sitä myöten minun surunikin on. En saanut seurata yhden lapseni kasvamista, hän ei saanut kasvaa. Sellaisen asian voi vuosien mittaan hyväksyä ja niin minä olen tehnyt: tämä nyt vaan on näin. Sellaisen asian hyväksyminen on ehkä hyväksymisen saralla sieltä vaikeimmasta päästä,
se vaan menee elämän piikkiin. Elämä on mitä on ja aina se ei ole reilua. Muillekaan. En minä ole ainoa. Ja sitä paitsi sain seurata monen muun lapseni kasvua.
Suru kuitenkin nöyryyttää. Se laittaa jalat alta, laittaa lattialle. Lattialla on etsittävä uudet tavat olla.
Minä löysin omani etsimällä sille kaunokirjallisen muodon. Etsin, etsin ja löysin. Se kesti kauan,
se kesti hyvin kauan. Kaikki luopuivat toivosta siitä, että minusta koskaan enää voisi tulla yhtään mitään muuta kuin lattialle kontalleen jäänyt surija, kaikki eli minä itse. Kukaan muu tuskin mietti, mikä olen tai mikä minusta enää voi tulla. Mutta jotain minusta kumminkin tuli: kirjoittava ihminen. Sillä koko ajan,
aivan koko ajan, kaiken kotona puuhailun ohessa, minä kirjoitin. Koko ajan. Kaikki yöt, ja päivisin. Ilman että itse sitä edes huomasin.
Tämä on yksi tarina, tämä on minun tarinani. Vanhenevia kasvojani peilistä katsoessani ja rahoittamatta jääviä kirjallisia puuhiani puuhastellessani voin lopulta aina vain ajatella: tämä on minun tarinani ja se nyt vaan menee näin.
Olen kirjoittanut kaksi kirjaa. Yhden hyvin hitaan ja vaikean, hyvin painavan ja toisen paljon helpomman, nopean. Ilmavan ja ehkä vähän hauskemman. Ainakin sen kirjoittaminen oli.
Olen voinut ajatella: tämä on minun tarinani ja tapani olla kirjailija. Olen voinut ajatella niin aina tähän päivään asti, jona Kirjailijaliitto on kertonut minulle, ettei minun tapani kirjoittaa toistaiseksi ole sellaisella taiteellisella ja ammatillisella tasolla, että minua ylipäätään voisi pitää kirjailijana.
Miten puhua siitä, miltä se tuntuu, olematta katkera? Miten kertoa mitätöidyksi tulemisen tunteestaan kenellekään riittävän nöyrällä tavalla? Miten kertoa siitä riittävän nätisti, ilon kautta? Niin että kaikille jäisi vaan hyvä mieli?
Sepä se. Siitä ei tule puhua, siitä ei tulekaan kertoa. Se tulee niellä ja todeta: en ole ainoa. En ole ainoa jonka työtä ei arvosteta ja joka ei saa siitä tunnustusta. Jos kaikki mitä haluan olisikin vain arvostus ja tunnustus, minä tuskin kirjoittaisin kirjoja. Jostain muusta niitä voisi saada paljon helpommalla. En siis kirjoita vain ollakseni jonkun mielestä taitava,
minä kirjoitan muista syistä. Mutta sinä päivänä, kun saan kuulla, ettei minua kirjojeni tason perusteella voikaan pitää kirjailijana, minä äkkiä unohdan, mitä ne muut syyt olivat.
Unohdan, miksi kirjoitan.
Juuri nyt en muista. Ja se varmaan menee ohi. Mutta juuri nyt, ennen kuin se on mennyt ohi,
juuri nyt kun minut on taas lyöty tähän lattialle, tälle tutulle alustalle, jolla ei saa kuin nöyrtyä suremaan jotain, mille ei itse voi yhtään mitään,
juuri nyt en vaan muista. Juuri nyt on yö sen illan jälkeen, jona olen soperrellut itkuisena yhdelle lapsistani, jonka kasvamista olen saanut seurata: mä en vaan haluaisi näyttää teille tällaista häviäjän mallia.
Lapsi on purrut hammasta ja sanonut: et sä näytäkään kun et sä ole mikään häviäjä.
On tarvittu lapsi sanomaan niin.
Ei saa olla katkera. Se on rumaa, sitä pitää välttää. Ei saa koskaan olla katkera, jos haluaa olla taiteilija, tai jos on. Ei saa olla katkera silloinkaan, kun oma taiteilijuus kyseenalaistetaan, jonkin arvovaltaisen johtokunnan toimesta. Ei kannata käydä siitä mitään huutelemaan, omasta pahasta mielestään, herkästä nahastaan. Voi tulla turpaan vielä uudestaan, uusilla tavoilla. Pienessä maassa kiukuttelu voi olla ammatillinen itsemurha. Tai olisi, jos oma työ tunnustettaisiin ammatillisuudeksi, mutta ai niin, niin joo. Melkein unohdin.
Tämä on sellainen maa olla taiteilija, sellainen on tämän kirjailijan lattia. Kontallaan ollessaan tässä täytyy vaan olla hiljaa,
paitsi minun.
Minua ei kiinnosta olla hiljaa.
On paljon ihmisiä, joiden työtä ei arvosteta. Ainakaan rahalla tai hyvillä työoloilla. Kukaan tuskin menisi silti sanomaan sairaanhoitajalle: tapasi laittaa potilaalle kanyyli ei ole sillä tasolla, että sinua voisi pitää sairaanhoitajana.
Se olisi loukkaavaa. Ja sairaanhoitajalla olisi silloin täysi oikeus loukkaantua.
Tällä lattialla sellaista oikeutta ei taida olla.
Kaikilla liitoilla on oikeus valita omat jäsenensä oikeaksi katsomillaan tavoilla, kaikilla kerhoilla. Ei minulle tulisi mieleenkään kyseenalaistaa sellaista oikeutta eikä valittaa saamastani kielteisestä jäsenyyspäätöksestä, enkä minä tietenkään haluakaan kuulua mihinkään, mihin minun ei haluta kuuluvan. Kirjailijaliiton jäsenyyttä hakiessani en vain ollenkaan ymmärtänyt hakevani oikeutta pitää itseäni kirjailijana. Luulin olevani sellainen jo,
luulin kai hakevani jonkinlaiseen ammattiliittoon. En hakenut vahvistusta omalle osaamiselleni, pidin sitä jo selvänä. Enhän ole tyhmä,
tai luulin, etten olisi.
Nyt tunnen itseni tyhmäksi. Tämän pahan mieleni takia.
Kirjailijaliitto jäi odottamaan kaunokirjallisen ilmaisuni kehittymistä. Minä itse en sitä odota. En kirjoita kehittyäkseni kirjoittajana enkä kilvoitellakseni,
minä kirjoitan kuvaillakseni. Koska minä olen kuvailija. Jonkun mielestä osaan sen hyvin, jonkun toisen mielestä en. Näin saa olla. Kirjoitan kestääkseni sen mikä on,
kirjoitan jakaakseni. Sen mikä on. Yhteistä, monille.
Kirjailijaliittoon hain kai lopulta vain kuuluakseni. Johonkin, mitä luulin viiteryhmäkseni. Kävi ilmi ettei se sitä nyt sitten kai olekaan.
Hylätyksi tuleminen on helpompaa, kun hakee työtä, rahaa tai soveltuvuutta jonkun toisen kustantamaan kustannusohjelmaan. Kirpaiseehan se silloinkin, monesti paljonkin, mutta hylätyksi tulemisen voi silloin ymmärtää. Ei se kerro siitä, että olisi itse jotenkin huono tai mitätön. Sen oppiminen on osa omaa ammatillisuutta. Joku toinen vain on sattunut sopimaan niihin hommiin paremmin, joku toinen hyvä. Joku toinen joka myös osaa sitä mitä minäkin. Hakijoitahan on aina paljon ja lotossakin on vain voittajia, ei sitä kukaan koskaan häviä. En edes minä, vaikken voittaisi.
Mitä tämä paha mieli tässä lattialla nyt sitten oikein on? Jos ei tyylipuhdasta katkeruutta?
Se on vain valtavan paha mieli. Irrallisuuden paha mieli, kuulumattomuuden. Paha mieli siitä, että joku tuntematon, kollegana pitämäni ihminen ei pidäkään minua kolleganaan eikä lainkaan sinä mikä omasta mielestäni olen,
kirjailija. Minäkin. Omalla tavallani.
Kyllä siitä saa hetken verran olla paha mieli. Ja kyllä, kyllä siitä saa puhua. Minä ainakin saan.
Enhän minä ole ainoa.
Vielä hetki sitten en muistanut, miksi kirjoitan. Katselen vielä hetken Kirjailijaliitolta saamaani kirjettä, jossa liitto toivoo voivansa palata jäsenyyteeni, kun olen julkaissut lisää teoksia.
Lisää teoksia. Miksi?
Miksi minä kirjoitan?
On jo varhainen aamu. Yöllä olen palannut kotiin. Kotiin tullessani kissa on livahtanut huomaamattani rappukäytävään, joutunut yöpymään siellä. Varhain aamulla häntä etsitään, ja kun hänet viimein löydetään, oven takaa surkeana, tämän viikon listallani on yksi uusi epäonnistuminen. Ja nyt on vasta varhainen tiistai.
Aurinko alkaa nousta. Katse harhailee huoneessa, osuu toiseen kirjaani. Sen katsominen tuntuu jotenkin pahalta,
jotenkin se sattuu.
En tiedä, miksi.
Ehkä siksi, että ilo omasta kirjasta, omasta loppuun asti ihan itse saatetusta projektista ei kääntynytkään ylpeydeksi siitä, mitä itse on saanut aikaan.
Se kääntyikin häpeäksi. Kelpaamattomuuden häpeäksi.
Lehteilen toista kirjaani, yritän nähdä, onko sen taiteellinen taso tosiaan sillä tolalla, ettei minua sen(kään) perusteella voi pitää kirjailijana. Enhän minä sitä tietenkään itse näe, olen jäävi. Jotkut ihmiset ovat sitä kirjaa lukiessaan sekä itkeneet että nauraneet, heitä on useampi kuin yksi. Jokin on siis liikahtanut.
Minä olen luullut sitä taiteen tehtäväksi: koskettaa toista, liikauttaa jotain. Siihen minä olen pyrkinyt. Vaikka aiheeni ovat henkilökohtaisia, ne ovat jaettavia,
ne eivät ole yksin minun,
minä olen joskus kirjoittanut lohduksi. Minä olen aina kirjoittanut lohduksi, itselleni ja muille.
Missä minun lohtuni on nyt? Minun jaettava lohtuni?
En tiedä.
Tuntuu kuin jokin hyvin hauras jossain hyvin syvällä olisi hajonnut. Jokin pieni mutta hyvin tärkeä, jokin syy. Minun tarpeeni liikuttaa ja liikauttaa, minun taitoni kuvailla ja käyttää siihen niin suuresti rakastamaani suomen kieltä, se on leimattu taiteelliselta ja ammatilliselta tasoltaan riittämättömäksi. Jollekin toiselle.
Ei pitäisi välittää, kyllä minä sen tiedän. Ylihuomenna, ehkä jo silloin, minä ehkä en enää välitäkään. Hassuinta on, etten minä oikeastaan odottanutkaan pääseväni Kirjailijaliiton jäseneksi vasta näillä kahdella kirjalla, monethan eivät pääse. Mitä siitä,
sitä siitä että se on lyönyt lattialle silti.
Tämän viikon ohjelmaan piti kuulua kahden uuden turhan apurahahakemuksen laatiminen. Olin päättänyt tehdä niin. Olin päättänyt, että toivon heittäminen ei ole mitään ammatillisuutta ja että toivoa saa aina. Ja toimia toivon mukaan, ottaa siitä suunnan.
Tiistain aurinko nousee nyt, ja luulen, että ne kaksi hakemusta jäävät nyt tekemättä.
Lakkaan toivomasta. Joskus sen saa lopettaa. Annan siihen itselleni nyt luvan,
ammatillisuutta on ehkä kestää ymmärrettävät hylkäykset pystypäin ja keskittyä niiden suremisen sijaan siihen, mitä pitää omana työnään. Mutta ihmisyyttä on se, ettei jaksa loputtomasti ottaa turpaan. Ammatillisesti. Varsinkaan silloin, kun oma ammatillisuus on kyseenalaistettu.
Ehkä minä saan vain olla pahalla mielellä nyt, kun kerran olen. Ehkä saan nyt keskittyä hetken verran rauhassa vain siihen, millaista joillain meistä on olla tässä maassa taiteilija.
Se on tällaista. Enkä minä ole ainoa. Yritän muistaa sen,
ja lisäksi yritän muistaa, miksi kirjoitan.
Hylätyn runoilun ilta on mennyt yöksi, yöstä on noussut päivä. Lehteilen toista kirjaani, jota olen nyt alkanut hävetä. Lehteilen ja hämmästyn: ai niin,
Istun kotona yksin ja ajattelen, tätä päivää ja joitain menneitä. Joitain hyviä, yhtä hyviä kuin tämä on ollut. Että mikä niitä yhdistää:
jokin pieni haikeus, ilo ja haikea pieni vaikeus. Jokin ihana pieni liikahdus,
tunne siitä, että on äkkiä oma itsensä oikealla paikallaan, omallaan. Osana jotain isompaa.
Tunsin tänään niin, kun kävin kertoilemassa uuden kirjani syntyvaiheista kotinurkillani Käpylän kylätalolla. Kaikki oli niin kamalan sympaattista, niin kuin vain naapureiden kanssa voi olla, vanhojen tuttujen, vanhojen ja uusien. Ja piirakankin olin leiponut itse, tietenkin. Heräsin varhain, leivoin kaksi.
Istuin siinä tuolilla vanhan talon puulattialla ja puhuin niitä näitä, näytin kuvia. Näytin itse ottamiani kuvia omilta reissuiltani, niiltä joilla kirja syntyi,
lopulta ihan konkreettisesti vanhassa synnytyshuoneessa, Kökarin saaren vanhassa terveystalossa.
Jokin tapahtui siellä silloin, ja jokin tapahtui tänään, täällä kaupungissa.
Se oli kuulumista. Kuvia näyttäessäni tajusin kuuluneeni niiden maisemiin koko ajan, koko ajan ne olivat todistaneet sitä kuinka kirja oli tulossa. Silloinkin kun tuntui, ettei mitään tule, mistään,
ja kotiin palattuani olen kuulunut kotitalooni, siihen jossa on ihanat naapurit, vanhat ja uudet.
Sellainen on minun hiljaisen kuulumiseni maisema: tuttua ja niin itsestään selvää, ettei sitä aina muista rakastaa. Paitsi tänään.
Olen luullut ajelehtivani, ja koko ajan olen ollut ankkurissa. Minut on ankkuroitu ystävien ja naapureiden kanssa samoille nurkille, sattumalta samaan kotiin oman perheen kanssa ja samaan taloon naapureiden, ja viereisten talojen ihanien ihmisten viereen,
minut on ankkuroitu pieneen ja kauniiseen, kaikkia vuosia kestävään ja kaikkia säitä,
olen ankkurissa. Minulla on täällä paikka, minua tervehditään kadulla. Minua tervehditään rappukäytävässä ja alakerran baarissa. Ja kun en itse oikein osaa ja ymmärrä mainostaa sitä, että olisin jossain kertoilemassa kirjastani, yksi naapuri printtaa mainokset ja toinen laatii sellaisen omille ystävilleen someen. Ja niin se pieni huone sitten täyttyy kuulijoista. Eikä minun tarvitse itse tehdä muuta kuin kirjoittaa kirja ja leipoa kaksi piirakkaa.
Hyvää piirakkaa, sanoi naapuri, hän joka printtasi ne mainokset ja jonka kotoa etsittiin jostain kasan alta kuvilleni se videotykki, joka ehkä voisi toimia. Ja sehän toimi. Eikä vähiten siksi, että yksi lapsistani opetti minut käyttämään sitä, ja toinen tuli vielä viereen valvomaan että varmasti pärjään.
Ja minähän pärjäsin. Koska he kaikki ja koko se huone,
kaikki ne hiljaa istuneet ihmiset, jotka halusivat kuulla, kuinka kerroin kirjastani. Ja lähtiessä yksi heistä supatti minua halatessaan korvaani niin kauniita sanoja siitä, kuinka minä käytän sanoja, että olin pakahtua. Onnesta. Ja pakahduinkin,
ja vieläkin, sillä tämä huone tässä tänä iltana kaiken tämän hiljaa sunnuntai-iltaan vaipuneen naapuruston ympäröimänä on maailman paras paikka olla. Melkein yhtä hyvä kuin Kökarin vanhan terveystalon vanha synnytyshuone,
se jossa rakastin istua. Vaikka synnyttäminen olikin välillä vähän vaikeaa ja välillä vähän myös sattui. Sen huoneen pöydällä kynttilän juurella oli itse itselleni kirjoittamani muistilappu, jossa luki: Sinnikkyys palkitaan. Muista se. Varo kuoppaa.
Ehkä minä en sittenkään tarvitse niin kovin paljon huomiota, kiitosta tai tunnustusta. Sinnikkyys saatetaan palkita myös jollain ihan muulla.
Ehkä kaikki mitä tarvitsen, on lopulta tässä huoneessa. Ja parissa muussa, joissa olen saanut istua.
Olen ajanut Volvollani läpi märän pimeyden takaisin kaupunkiin ja allekirjoittanut kirjailijoiden avoimen kirjeen suomalaisen kirjallisuuden puolesta – paitsi itse asian takia, myös epäilemättä siksi, että tuntisin kuuluvani. Johonkin mihin edes vähän haluaisin. Vaikken enimmäkseen tunnekaan kuuluvani.
En tiedä, kuinka kaupungissa kuuluu olla, tai perheessä. En muista. Siksi olen varmuuden vuoksi soittanut moottoritiellä kehä kolmosen kohdalla varovaisen tunnustelupuhelun yhdelle lapsistani ja saanut kuulla, että hän on perheineen ulkomailla – minkä varmaankin olisin tiennyt, mikäli vain osaisin olla parempi äiti ja paljon valppaampi isoäiti –
minkä jälkeen olen parkkeerannut Volvoni pimeyteen kotitaloni eteen, kiivennyt portaat ylös kotiini ja keskustellut siellä toisen ja kolmannen vielä kotona asuvan lapseni kanssa siitä, mistä he ovat halunneet puhua, eli mistä tahansa mistä he nykyään suostuvat minulle jotain sanomaan –
ilahdun aina siitä, että jostain ylipäätään, ja keskusteluhalukkuuteen varmaan vaikuttaa se, että olen ottanut tavaksi olla aina silloin tällöin viikon-kaksi poissa kotoa, joskus kuukauden –
minkä jälkeen olen unohtanut soittaa neljännelle lapselleni,
ja koko päivän olen ollut kokonaan ajattelematta viidettä, koska hän on kuollut, enkä minä jaksa enää surra, koska hän on ollut kuollut jo niin kovin kauan ja sureminen vie niitä voimia, joita ihminen tämän ikäisenä tarvitsee elämiseen ja hajamieliseen elävien kanssa toimimisen muistelemiseen,
ja sitten olen silittänyt molempia kissojani, tyhjentänyt tiskikoneen ja halannut miestäni. Eikö tämä siis suju nyt jo suht hyvin? Eikö tämä juuri näin olekin ihan hyvä? Enkö osaakin nyt, enkö olekin jo aika hyvin oppinut?
En muista. Olen menettänyt otteeni. Menetin sen jo kauan sitten, mutta kirjan kirjoitin tästä aiheesta vasta ihan hiljattain.
Pimeyteen Volvollani sukeltaessani minä tajusin tänään, mitä minulla on taas edessä, minulla ja kaikilla muilla.
Edessä on pelkkää pimeyttä. Ja se kestää monta kuukautta (jos ei nyt lähdetä muistelemaan sitä, että eräskin hallituskausi kestää vielä monta vuotta). Edessä on keskuslämmitettyä kotona nyhjäämistä, sukkien käyttämistä kengissä, epämiellyttävää loistevaloa julkisissa tiloissa ja lähikaupassa,
epämääräistä ja vaimeaa, yksityistä mutta epämääräisesti yleistä ahdistusta, jolle ei löydy sanoja,
ja kaupunkiin palattuani tunnen menettäneeni otteeni kaikkeen, mistä haluaisin pitää kiinni:
vaahteranlehtien värin vaihteluun,
siihen, kuinka hiljaa ne putoilevat tielle kesätaloni eteen,
tähtien tilaan taivaalla öisin, kun aion nukkua, mutten ihan vielä voi, koska tähdet katsovat ikkunasta tavalla, joka valvottaa,
hiljaisuuteen, joka on minulle niin kovin rakas,
aamuihin, joissa ei tarvitse kuin keittää kahvia, ja katsoa sitten ikkunasta taivasta. Että minkä värinen se tänä aamuna on.
Olen kuitenkin kaikkien näiden syksyisten, jokavuotisten apeiden kaupunkiinpaluukokemusteni jälkeen viimein löytänyt ratkaisun. Sille, etten kestä kaupunkiin palaamista, etten ole enää vuosikausiin kestänyt. Ja ratkaisu on peräisin kotiani menneiden ja edelleen kuluvien vuosien varrella miehittäneiltä teineiltä:
minä pidän koko ajan kuulokkeet päässä.
En ymmärrä, miten en tajunnut tehdä tätä aiemmin. En ymmärrä, miksi olen aina vain katsonut hellästi kaikkia lapsiani, jotka ovat parillakin vuosikymmenellä paenneet nykyhetkeä kuulokkeet päässä jonnekin muualle. En ymmärrä,
koko ajan minä itsekin olisin voinut tehdä niin. Ja tajuan sen vasta nyt, kun en ollenkaan pysy kartalla siitä, missä päin maailmaa lapsenlapseni paraikaa lentelevät –
tämä on ainoa mahdollinen tapa kestää kaikkea sitä, mikä juuri nyt on, ja mikä aivan kohta on tuloillaan. Ja varsinkin kaikkea, mikä ehkä on jo ohi.
On yö. Olen koko illan kuunnellut kuulokkeistani kaiken maailman musiikkia, nuorten ihmisten vastikään linjoille laittamaa ja menneiden aikojen entisten nuorten muistiini painamaa. Ja se auttaa,
se auttaa jaksamaan. Se auttaa jaksamaan vääriä hiljaisuuksia, joita talvi minun kuunneltavakseni pian tuo,
olennaisesta vaikenemisia. Se auttaa minua katsomaan nykymaailmaa tämän ruudun läpi, tämän jota en oikeastaan edes haluaisi katsoa, koska vaahterat. Koska vaahteratkin.
Aamulla pellon laidassa taisin lausua jotain lohdusta. Taisin laittaa sen lausunnon tälle samalle sivulle,
en vain enää muista, mitä lausuin. Ainoa mitä enää näin illan käännyttyä yöksi muistan, on se, kuinka hyvälle mielelle itseni sain, kun onnistuin saamaan kuulokkeistani tänään korviini jotain tällaista jostain rapiat neljännesvuosisadan takaa,
Herään itsekseni pellon laidasta, keitän kahvia ja mietin, ottaisinko tänne tänä aamuna vastaan koko maailman.
Vilkaisen uutisia, niin kuin joka aamu, ja totean: en taida viitsiä. Sitä täytyy sitten vain kommentoida, ja siinä se päivä sitten meneekin, päätä pudistellessa, ja minulla kun olisi vielä useampi pussi tulppaanin sipuleita luonnolle luovutettavaksi ennen kuin palaan kotiin kaupunkiin.
Ajattelen ensi kevään kukkia, katselen harmaata taivasta ja mietin, kuinka selvitä taas ensi talvi siitä, ettei oikein ole olemassa. Kirjailijana, tai oikein kenään muunakaan. Pelkkä kirjojen kirjoittaminen ja julkaiseminen nimittäin ei siihen välttämättä auta. Jonkun täytyisi myös huomata ne. Huomaamatta niitä on kenenkään vähän vaikea lukea.
Olen uinut. Se auttaa. Eilen illalla olin pikkukaupungin uimahallin viimeinen asiakas. Ennen sulkemisaikaa minulla ei ollut pelkästään omaa rataa vaan kokonainen oma allas, tyyni.
Valaistus oli miellyttävä eikä kukaan puhunut. Olisin halunnut jäädä sinne kellumaan koko yöksi.
Tulppaanin sipuleja hypistellessäni olen ajatellut verovaroin kirjoitettua haastattelua, jonka pari päivää sitten luin. Elokapinan ja ruotsalaisten aktivistien eduskuntatalotapauksen jälkeen suomalainen media nimittäin vaivautui kiinnittämään katseensa turpeennoston ongelmiin tasan sen verran, että yksi niistä pyysi kommenttia Elokapinan väitteisiin siltä yritykseltä, joka sitä turvetta nyt siellä Ruotsissa nostaa. Ja kun se yritys totesi, että Elokapina on väärässä, asia oli sitten sitä myöten selvä ja huomio voitiin kiinnittää takaisin eduskuntatalon pylväiden saumoihin ja kansanliikkeen kieltämistä vaativan kansalaisaloitteen laatijoihin.
Pylväiden saumojen höyrypuhdistusta näytettiin jossain suorana lähetyksenä ja yksi kansalaisaloitteen laatijoista pääsi kertomaan verovaroin ylläpidetyillä sivuilla koko kansalle, ettei hän ajatellutkaan aloitteen menevän läpi eikä sitä siksi laadittukaan, vaan siksi, että sillä sai huomiota.
Siis huomiota. Siis mille – se minulle jäi epäselväksi. Ilmeisesti aloitteen laatijoille itselleen.
Kansalaisaloitteen käyttö pelkän huomion hakemisessa ei näytä kirvoittaneen mediassa juurikaan mitään kulmakarvojen nostelua. Se ei ilmeisesti ole minkäänlainen hyökkäys demokratiaa vastaan eikä tuhlaa kenenkään työaikaa turhaan. Ehkä niitä karvoja ei vaan ehditä nostella, kun kaikki huomio on kansalaisaloitteen tekijän huomiohakuisuuden lisäksi kiinnittynyt höyrypesun kuvaamiseen reaaliajassa.
En ole kuitenkaan onnistunut sen höyrypesun jälkeen näkemään kumpaakaan näistä otsikoista:
Eduskuntatalon pylväiden saumat tulivat puhtaiksi.
tai:
Eduskuntatalon pylväiden saumat jäivät likaisiksi.
Mitä niille siis siinä höyrypesussa kävi?
Täytyy kai palata kaupunkiin tarkistamaan asia itse. Mutta antakaa kun silti ensin arvaan: ne ehkä tulivat aiempaa puhtaammiksi. Sillä sillä ei ole mitään uutisarvoa. Sillä, etteivät ne tulisi, sen sijaan olisi. Sitä nimittäin voisi paheksua. Mitä me teemme eduskuntatalolla, joka näyttää kadulta käsin siltä miltä ennenkin sen jälkeen, kun sitä on törkeällä tavalla töhritty? Niin törkeällä, että koko maa on kohahtanut?
Mikä se sellainen törkeä vahingonteko ja hyökkäys demokratiaa vastaan olisi, josta ei lopulta jäisikään oikein mitään jälkeä?
Niin. Ei oikein kovin kummoinen kumpikaan. Ja mitä me sitten tekisimme?
Tietenkin voisimme iloita siitä, että väkivallattomaksi itseään kutsuva kansanliike on pitänyt aidosti väkivallattoman mielenosoituksen, ja että pysyvää haittaa arvorakennukselle tavoittelematon mielenosoitus ei ehkä olekaan aiheuttanut arvorakennukselle pysyvää haittaa.
Mutta sellainen iloitseminen ei näytä nyt oikein ottavan alleen tuulta. Sen sijaan olemme saaneet mm. lukea iltapäivälehdestä siitä, kuinka 83-vuotias entinen kansanedustaja ja ministeri “pelkää kasvavan ympäristöahdistuksen johtavan väkivaltaisiin tekoihin”.
Tosiasiallisesti tapahtuvien tai ei-tapahtuvien asioiden sijaan olemme siis saaneet lukea eläköityneen poliitikon peloista. Se on jostain syystä nyt relevanttia, toisin kuin se, miltä maailma tätä nykymenoa tulee näyttämään silloin, kun eduskuntataloa maalanneet aktivistit ovat eläkkeellä. Ja että jälkimmäisillä saattaa olla todennäköisemmin realisoituvia pelkoja.
Toisten pelko on vaan tärkeämpää kuin toisten. Ja sen uutisarvo nyt vaan on korkeampi. Ja iltapäivälehdet mielellään lietsovat niitä tärkeämpiä pelkoja, sillä pelko myy, ja myyminenhän on kaiken olemassaolon edellytys. Iltapäivälehtien ainakin. Tosin en tiedä, mitä me lopulta menettäisimme, jos peloilla ratsastavat lehdet lakkaisivat olemasta olemassa.
Ehkä osan peloistamme.
Edellä mainitulta eläköityneeltä kansanedustajalta ja ministeriltä ei muuten kysytty ympäristöaktivismiin ja väkivaltaan liittyvässä haastattelussa sitä, millaisia ajatuksia hänellä on herännyt silloin, kun poliisi on Suomessa sumuttanut pippurisumutetta paikallaan rauhallisesti istuvien ympäristöaktivistien kasvoihin tai tönäissyt kadulla rauhallisesti kävelevän mielenosoittajan takaapäin maahan yllättäen, voimakkaasti ja varoittamatta. Poliisiväkivallan pelko kun ei Suomessa taida olla kovin tärkeää pelkoa sekään.
Pelolla ratsastaminen sen sijaan on tärkeää paitsi joillekin medioille, myös joillekin puolueille. Kun Elokapinan sisäisestä keskusteluryhmästä viime viikonloppuna vuosi julkisuuteen yksi erittäin epämiellyttävä ja asiaton, väkivaltaa ihannoiva viesti, minä jäin odottamaan että joku selvittäisi, miten se vuosikin sattumalta ilmeisen suoraan juuri sille puolueelle, joka sillä alkoi ilakoiden somessa ratsastaa. Eikä pelkästään somessa.
Minä todellakin kohotin kulmakarvojani, sekä itse viestin typeryydelle ja vahingollisuudelle, että sille, kuinka pääkaupungin nimeä kantava iso poliittisesti sitoutumaton media linkkasi aihetta käsittelevän jutun suoraan tämän puolueen oman lehden juttuun, jossa sen lehden “tietojen mukaan uusia Elokapinan aktiiveja koulutetaan Hallamin filosofialla”.
Roger Hallam on Suomessa Elokapinan nimellä toimivan Extinction Rebellion UK:n yksi perustajahahmo, josta Suomessa toimiva Elokapina -liike kirjoittaa omilla nettisivuillaan näin:
Hallamin väkivallan käytöllä spekuloivat kommentit eivät ole Elokapinan tai Extinction Rebellion-liikkeen arvojen ja toimintaperiaatteiden mukaisia. Jokainen Elokapinan toiminnassa mukana oleva sitoutuu väkivallattomuuteen, emmekä hyväksy väkivaltaa missään muodoissaan.
Olen siis kohottanut kulmakarvojani. Tämä tuskin ylittää mitään uutiskynnystä. Mutta odotan edelleen tutkivaa journalismia siitä, kuinka nimenomaan se yksi hallituspuolueemme, jonka nuorisojärjestö on viikko sitten (sekin) vaatinut Elokapinan lakkauttamista, saa käsiinsä näitä “tietoja” siitä kuinka uusia Elokapinan aktiiveja koulutetaan ja mitä sen sisäisillä keskustelupalstoilla kirjoitetaan.
Mutta ehkä olen vaan harvenevine kulmakarvoineni ainoa, jota tämä jonkin verran kiinnostaa.
Ehkä kaikki on vain sattumaa.
Tulppaaniskene kutsuu ihan kohta. Ennen sitä keitän kuitenkin toisen kupin kahvia, katselen harmaata taivasta, mietin seuraavaa kirjaani ja tarkistan, montako varausta edellisestä on pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Alkaa hymyilyttää: niitä on tasan yksi.
Se on mukava, kompakti lukema. Mittakaava, jossa ammatillisesti nyt toimin, on helposti hallittava.
Mietin, olenko vailla laajempaa huomiota, minäkin. Että olenko vailla huomiota itselleni, vai vain sille, mitä kirjoitan.
En oikein tiedä, kuinka erottaa toisistaan nämä kaksi, mutta sen olen näinä kuluneina, minua kuluttaneina vuosina oppinut, että jonkinlainen huomio taitaa olla edellytys olemassaolon tunteelle. Sille siis, että tuntee olevansa hän, joka on.
Minusta on hassua sanoa olevani kirjailija. Periaatteessa voin tehdä niin, sillä olen kirjoittanut ja julkaissut kaksi kirjaa. Kovin moni ei niistä kuitenkaan ole kuullut, eikä minusta,
enkä kyllä tiedä, kuinka voimallisesti huomiohakuinen on sellainen ihminen, joka antaa esikoisteokselleen nimeksi Salassa pidettävä, kirjaa bloginsa ylälaitaan toteamuksen kirjailija Julia Virkkunen puhuu täällä itsekseen ja toivoo, ettei kukaan huomaisi, viettää pitkiä aikoja pellon laidassa puhumatta ja viihtyy pikkukaupungin tyynessä uima-altaassa iltamyöhään yksin.
Mutta pakko tunnustaa silti: lukijoita minä kyllä kaipaisin. Heitä vartenhan minä kirjoitan. Jakaakseni sen, minkä haluan.
En tiedä, ovatko lukijat ja huomio sama asia. Ehkä eivät, mutta jälkimmäinen johtaa ensimmäiseen helpommin kuin se, ettei jälkimmäistä ole.
Kirjoitan lukijoitani varten, sillä jos minulla on lukijoita, en ole yksin. En, vaikken niitä lukijoitani koskaan tapaisi.
Ehkä siis kaipaan huomiota, minäkin. Ehkä kaipaan sitä aivan yhtä ymmärrettävästi kuin Elokapinan kieltämistä vaativa kansalaisaloitteen laatija, yhtä hyvin tai huonosti ymmärrettävästi. Maailmassa, joka on näin täynnä aivan kaikkea, on kauhean vaikea saada osakseen toivomaansa huomiota.
Täytyisi olla räväkkä. Täytyisi provosoida, täytyisi provosoitua, ja ennen kaikkea: täytyisi olla somessa. Provosoitumassa. Lukemassa kaikkea ja kommentoimassa, olemassa kommentoitavana.
Entä jos ei halua. Entä jos haluaa vain kirjoittaa, kirjoja ja näitä ajatuksia tänne, ja toivoa, että joku ne lukisi. Saadakseen vaikka lohtua.
Ehkä minä olen tässä siksi, täällä, tänäänkin. Sillä lohtu on edellytys minun olemassa olemiselleni. Ehkä minun kannattaisikin huomiota saadakseni laatia nyt kansalaisaloite lohduttomuuden kieltämiseksi?
Täytyy miettiä. Ilman lohtua on vaan niin vaikea olla. Ja iloa,
siksi leikkasin taannoin hiukseni itse. Että tulisin iloisemmaksi, ja asetin ne vähiin käyvät haiveneni elävöittämään nuppineulalla täällä pellon laidassa kukkatapettiin kiinnitettyä kuvaa.
Elokapinan lakkauttamista vaativa kansalaisaloite on kerännyt kahdessa päivässä reippaasti yli 50 000 nimeä.
Luen sen läpi.
Aloitteen ensimmäinen lause kuuluu näin:
Ympäristöjärjestö Elokapina tulee määrätä välittömästi lakkautettavaksi ja Elokapina tulee määritellä järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi tuomioistuimen toimesta.
Okei.
Etsitäänpä internetistä tietoa ympäristöjärjestö Elokapinasta.
Sellaista ei löydy. Elokapinalla on kyllä omat varsin asialliset nettisivut, joilla sen keskeiset toimintaperiaatteet ja vaatimukset on selitetty, mutta ainakaan kansalaisyhteiskunta.fi -sivuston järjestöhausta ei tämän nimistä järjestöä löydy –
– ja miksi löytyisikään, Elokapina ei nimittäin ole rekisteröity yhdistys eikä järjestö vaan kansalaisliike. Sen omilla suomenkielisillä sivuilla sitä luonnehditaan näin:
Elokapina on itseorganisoituva, hajautettu, kansainvälinen ja ulkoparlamentaarinen liike, joka käyttää väkivallatonta suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta saadakseen hallitukset toimimaan ilmasto- ja ympäristöhätätilan vaatimalla tavalla.
Eli siis: kansalaisaloitteen ensimmäisessä lauseessa vaaditaan lakkautettavaksi kansalaisaktivismin yhtä tiettyä, Elokapina -nimen alle itseorganisoitunutta muotoa. Aloite ei kuitenkaan erikseen määrittele, mitä valtuuksia se odottaa Suomen eduskunnalla tällaisen toiminnan lakkauttamiselle olevan ja miten lakkautetaan väkivallaton mielipiteen ilmaisun vapaus maassa, jonka perustuslain pykälään 12 on kirjattu seuraavaa:
Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.
Saman perustuslain pykälään 13 puolestaan on kirjattu tällainen lause:
Jokaisella on oikeus lupaa hankkimatta järjestää kokouksia ja mielenosoituksia sekä osallistua niihin.
Perustuslain pykälä 20 kuuluu seuraavasti:
Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.
Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.
Jatketaan vielä sen kansalaisaloitteen ensimmäisen lauseen purkamista. Siinä siis vaaditaan tuomioistuinta määrittelemään Elokapina järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi.
Jos minä nyt ymmärrän oikein, kansalaisaloite siis vaatii demokraattisen yhteiskunnan puolueettoman oikeuslaitoksen ryhtymään toimimaan aloitteen toivomalla tavalla.
Tässä kohtaa myönnän hämmentyväni. Eikö puolueettoman oikeuslaitoksen tuomioistuinten työn perustana olekaan Suomen laki? Kansalaisaloitteiden toiveillako sitä siis ohjataankin, eduskunnan välityksellä?
Jotain tällaista toivetta internetin ilmassa nyt näyttää olevan, sillä tästä nimenomaisesta kansalaisaloitteesta Elokapinan kieltämiseksi löytyy myös seuraava lause:
Mikäli Elokapinaa ei katsota rikoslain tarkoittamaksi voittoa tavoittelevaksi järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi, silloin rikoslakiin täytyy lisätä pykälä mikä soveltuu tämänkaltaisen ryhmän tuomitsemiseen.
Okei.
– pieni hiljainen tauko –
Kansalaisaloite, jonka tekijät haluavat lakkauttaa järjestön, joka ei ole järjestö, tekijät siis ovat ottaneet huomioon sen, ettei rikoslaista välttämättä löydy perusteita tämän kansanliikkeen lakkauttamiseksi (semminkin kun kansanliikettä ei ehkä voi eduskunnan toimesta lakkauttaa) (sanon tässä vain että ehkä, sillä eduskunnassa tapahtuu nykyään aika villejä asioita, eikä sille näy loppua, joten mistäs minä tiedän, mikä kaikki siellä pian oikeasti on mahdollista) joten aloitteen tekijät siis toivovat, että tässä kansalaisaloitteen ohessa, jonkinlaisena sivujuonteena, rikoslakiin täytyy lisätä uusi pykälä.
Kansalaisaloite, jonka otsikko ei sisällä mitään viitettä siihen, että se tähtää rikoslain muuttamiseen, kuitenkin siis tähtää myös rikoslain muuttamiseen.
Okei.
– ei taukoa –
Minä en tästä jaksa hämmästyä. En hämmästy enkä pöyristy enkä ryhdy pilkkaamaan ketään, johan tähän on totuttu. Että ihmiset toimivat hätiköivien pikkueläinten lailla ja laittavat nimensä tunteen vallassa mihin tahansa, mikä tuntuu kivalta. Enkä edes väitä, että kukaan tämän kansalaisaloitteen allekirjoittanut ihminen olisi toiminut niin.
Voi aivan hyvin olla, että kahdessa vuorokaudessa nyt jo lähes 60 000 täysi-ikäistä täysivaltaista Suomen kansalaista on puhtaan vakaan harkinnan tuloksena päätynyt allekirjoittamaan tämän kansalaisaloitteen, jonka sisältö on heille kaikille päivänselvä, ja että he todella ymmärtävät, mitä kaikkea he nyt toivovat Suomen eduskunnan ja Suomen riippumattoman oikeuslaitoksen tekevän,
heidän mielikseen. Vaikka Suomen laista ei juuri näiden kahden vuorokauden aikana välttämättä ole löytynyt siihen mitään perustetta. Sanon: välttämättä, sillä minä en nyt asiaa ole tarkistanut. Tarkistin vain edelle kirjaamani Suomen perustuslain kolme kohtaa,
sen lain, joka ei Suomen eduskunnassa viime aikoina käsittääkseni ole ollut ihan kauhean kovassa kurssissa. Mutta jonka kuka tahansa voi edelleen halutessaan googlata. Se nimittäin on ihan kaikesta huolimatta vielä voimassa.
Mutta. En minä halua halua olla ihan kamala. En halua lukea tätä kansalaisaloitetta väkisin väärällä tavalla. En minä halua ketään kiusata. Kyllä minä ymmärrän, millaisia tunteita tunnin-parin pysähdys pääkaupunkiseudun liikenteeseen kerran kolmessa kuukaudessa voi ihmisissä herättää, ja kuinka pahalta voi tuntua kuva verenvärisistä eduskuntatalon graniittipylväistä kolmensadan kilometrin päässä omasta kodista maailmassa, jossa entistä harvemmat asiat ovat pysyviä tai pyhiä ja sitä myötä hyvin monien ihmisten turvallisuudentunne järkkyy tavalla, johon hyvin moni ei ole tottunut eikä haluakaan tottua.
En minä sitä väheksy, enkä varsinkaan halua pilkata. Minä ymmärrän sitä. Haluaisin itsekin tuntea oloni turvalliseksi. Mutta kaikista eniten haluaisin, että sellainen tunne olisi mahdollista omille lapsilleni,
myös heille, jotka kuuluvat johonkin vähemmistöön. Haluaisin myös, että monet heidän minulle hyvin rakkaista ystävistään, jotka myös kuuluvat johonkin vähemmistöön, tuntisivat olonsa tässä maassa turvallisiksi.
Onkin todella erikoista, että niin moni näistä ihmisistä, jotka ovat erityisen turvallisuudentunteen tarpeessa, ovat löytäneet itselleen turvapaikan juuri siitä kansanliikkeestä, jota jotkut ihmiset nyt haluavat kansalaisaloitteella lakkauttaa. On varsin erikoista, että tulevaisuudestaan aidosti huolestuvat nuoret (eivätkä pelkästään nuoret) ihmiset ovat löytäneet paitsi ymmärrystä ja yhteisöllisyyttä, myös toivoa liikkeestä, jota jotkut muut pitävät niin kovin pelottavana – ja jopa rikollisena.
Tässä kohtaa tarjoan vähille lukijoilleni ilmaisen aasinsillan tämän kirjoituksen otsikkoon:
meitä kaikkia pelottaa.
Minua pelottaa se, että joku kiusaa lapsiani. Minua pelottaa, että joku tuomitsee heitä syistä, joihin he itse eivät voi vaikuttaa. Sitä tapahtuu kadulla, sitä tapahtuu somessa, sitä tapahtuu Suomen eduskunnassa kasvavassa määrin, sitä lietsotaan sieltä käsin ja siksi sitä nykyään tapahtuu missä tahansa.
Lisäksi minua pelottaa, että vaikka kaikki lapseni (tai no, melkein kaikki, yksi heistä kuoli vauvana) onnistuisivat kasvamaan aikuisiksi asti ja selviämään kaikesta siitä paineesta, joita heille kotioven takana on tarjolla, heillä ei sitten olekaan mitään toivoa. Siitä vaikka, että jos he itse joskus sattuisivat saamaan lapsia, nämä eivät kärventyisi kuoliaiksi jo hyvissä ajoin ennen oppivelvollisuuden alkamista – jos sitä silloin aikanaan edes on. Mitään velvollisuutta oppia,
ymmärtämään maailmaa ja toisia ihmisiä, ymmärtämään asioiden välisiä yhteyksiä.
Sellainen minua pelottaa. Ja ymmärrän kyllä, että toisilla voi olla toisenlaisia pelkoja. Kyllä minä ymmärrän, ihan oikeasti ymmärrän, sillä ihan oikeasti minä edes vähän yritän. Vaikkei se oikein ole muodissa, yrittää ymmärtää ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä itse.
Jotain yhteistä minulla ja Elokapinan lakkauttamista vaativan kansalaisaloitteen tekijöillä kuitenkin on. Aloitteen laatijat ovat kirjanneet aloitteen viimeisiksi sanoiksi seuraavan lauseen:
Sananvapaus ja mielenosoittaminen on erittäin tärkeää demokraattisessa yhteiskunnassa, mutta niiden täytyy tapahtua olemassaolevia lakeja ja normeja kunnioittaen.
Minä allekirjoitan syvästi ja mielelläni em.lauseen ensimmäiset kahdeksan sanaa. Minustakin sananvapaus ja mielenosoittaminen on erittäin tärkeitä demokraattisessa yhteiskunnassa, olkoonkin että olisin itse nillittänyt ne kahdeksan sanaa kymmeneksi muotoon sananvapaus ja oikeus osoittaa mieltään ovat erittäin tärkeitä demokraattisessa yhteiskunnassa.
Olemassa olevien lakien kunnioittamisesta sanon puolestaan sen verran, että jos niitä haluaa sellaisinaan kunnioittaa, ei ehkä välttämättä kannata laatia kansalaisaloitetta niiden muuttamiseksi ihan vaan siksi, että haluaa siten kieltää yhden ja vain yhden erikseen nimeltä mainitun kansanliikkeen. Ja mitä tulee normien kunnioittamiseen,
öh, normien? Kenen normien?
Mitä on olemassa olevien normien kunnioittaminen?
Yhteiskunnassa, joka arvostaa sivistystä, tunnustaa kulttuurin ja tieteen itseisarvon ja joka aidosti tukee kaikkien ihmisten yhdenvertaista mahdollisuutta oppia ja saada itselleen parhaiten sopivan koulutuksen pohjaksi kaikille mahdollisen yhteisen peruskoulutuksen,
sellaisessa yhteiskunnassa opetetaan jo yläkoulussa, mikä on normi, kuka sen missäkin mitenkin määrittelee, onko se jotain pysyvää ja miten sitä kunnioitetaan tai ei kunnioiteta. Lisäksi sellainen yhteiskunta tarjoaa jäsenilleen jo hyvin nuorella iällä aidon mahdollisuuden kysyä: tarvitseeko jonkun toisen määrittelemää normia kunnioittaa?
On jo yö. Nyt tunnen nillittäneeni. Se on ehkä turhaa, moni asia nykyään on, se vaikka, jota kaikista mieluiten teen: asioista kirjoittaminen. Kirjojen, ja lukematta jäävien blogikirjoitusten. Internetin hälyyn häviävien myöhäiskeski-ikäisten ajatusten sanoittaminen voi hyvinkin olla turhaa.
Se on ehkä turhaa, mutta teen sitä silti. Teen sitä vaikkei se ylittäisi kenenkään uutiskynnystä, ja vaikkei se palvelisi kenenkään agendaa. Ei edes omaani, jota nykyään tuskin edes on, ja jos onkin, en muista, mikä se on. Muistan vain maailman, joka joskus oli.
Se ei monille ihmisille ollut yhtään parempi kuin tämä nykyinen, päin vastoin. Monille tämä nykyinen on parempi. Tämä nykyinen on vaan aika monille meistä nykyään entistä paljon vaikeampi,
niin monin tavoin, niin monin, monituisella tavalla väsyttävin tavoin.
Kuinka mennä tänään nukkumaan niin, että aamulla herätessä kaikki turha vastakkainasettelu on ohi, ja me kaikki heräämme siihen, että ideologioidemme eroista huolimatta tunnustamme, että meillä on joitain ihan oikeasti yhteisiä ongelmia, joita ei ratkaista ideologisilla valinnoilla eikä vastakkainasettelulla, vaan yksissä tuumin?
Minä en tiedä. Mutta aina voi yrittää: aina voi mennä nukkumaan niin, että uni tulee,
