Heräsin ajoissa suorittaakseni päiväni.
Pieleen meni.
Ei löytynyt päivävaatteita tänään, kukaan ei pukenut. Sängystä nousin vain kahvia keittääkseni ja haaliakseni sinne päivän tarvikkeet: kirjat, vihot, paperit ja kynät.
Suoritus silti sutii, ei poistu lähtökuopasta. Tekemätön työ kaatuu maanantain puolelle, minä se vaan katselen ikkunasta kuinka lehmukset vaihtavat väriä.
Syksy seisoo edessäni mahdottomana tehtävänä.
Kohta se kaatuu. Aion väistää. Tai jos olen aivan liikkumatta, se ei ehkä kaadu tähän.
Toistelen sängyltä käsin huudellen lapsilleni keskimäärin kerran tunnissa ikiaikaista velvollisuuslausetta: onks nälkä. Ei ole, ne vastaavat aina, vastaavat vaikka olisi. Se on hyvä vastaus, oikea ja paras mahdollinen,
hajamielinen, ikkunasta tuijottava äiti onkin ansainnut näin kätevät lapset. Ennen pitkää ne nousevat koloistaan itse leipää paahtamaan, ryhtyvät paistamaan munia. Jos keittiössä kerran on näin hiljaista.
Aamiaiseksi ne ovat tehneet vohveleita. Äitiys on mennyt juuri siksi joksi sen pitikin mennä:
se on riisunut itsensä kaikesta yrityksestä.
Oli jo aikakin.
Kissa katsoo ikkunasta sitä mitä minäkin: kuinka luonto alkaa luovuttaa. Kuinka se aikoo mennä nukkumaan.
Moni vuosi on tässä kohtaa ollut täynnä lohdutonta surua siitä, kuinka kesä on mennyt. Jotain on kuitenkin tapahtunut,
lehmukset ikkunan takana näyttävät sanovan: älä sinä tätä kesää sure, se vain tekee tässä tilaa seuraavalle.
En tiedä, mitä on tapahtunut.
Ehkä joku noista lehmuksista on vaihtunut.
Joku, tai ne kaikki.