Kuinka herätä aamulla päivään, johon omien lasten on pakko mennä.

Kuinka herätä aikaan, jota ei enää tunne omakseen.

Kuinka herätä varhain ja vakuuttaa itselleen, että se kannattaa kyllä. Että peiton alle ei kannata jäädä.

Kuinka vakuuttaa lapsilleen, että hei,

tämä kaikki pelleily täällä, tämä kaikki menee joskus ohi. Ja te heräätte tästä vielä, tämä kaikki mihin kasvoitte oli vain paha uni.

En pysty liittämään näiden kysymysteni perään yhtään kysymysmerkkiä. Haluaisin pystyä,

se olisi osoitus siitä, että toivoisin jonkun osaavan vastata. Ja jos joku osaisi, silloin olisi jotain toivoa. Vastauksista.

Minä olen kasvanut maailmaan, jossa käytettiin sanoja joita kukaan ei enää käytä. Joskus iltaisin kertaan niitä, hellin niitä mielessäni, etteivät ne unohtuisi. Hellimällä ne vielä hetken elävät,

solidaarisuus,

rauha,

aseistariisunta.

Joskus sellaisten asioiden puolesta marssittiin, yhdessä. Ilman toisten ilkkumista. Olin kymmenvuotias, kun opettaja vei illalla koulun jälkeen koko luokan lähiölapset kaupungin keskustaan rauhanmarssille. En muista kouluajoistani muita lauseita kuin ne, joita ympärillä vellovat aikuiset silloin yhdessä rytmikkäästi toistelivat, Senaatintorilla. Muistan miltä se tuntui, miten juhlallista oli aikuisten yhteinen tahto välttää väistämätön ydinsota. Kävelemällä yhdessä kadulla.

Muistan miltä tuntui kävellä mukana.

Myöhemmin opettaja kutsui koko luokan lapset kylään omaan kotiinsa. Yksiössä Sörnäisissä kolmisenkymmentä esiteiniä istui pienessä huoneessa hiljaa syömässä popcornia ja kuuntelemassa ääneen luettua muumikirjaa. Se kiinnosti kaikkia. Levottomia lapsia ei ollut, jos joku luki satua.

Kenenkään äiti tai isä ei ollut missään koskaan mukana. Siihen aikaan heitä ei tarvittu sotkeutumaan mihinkään tärkeään. Aikuisten ei tarvinnut ottaa osaa, syyllistyä eikä tarkastella tuntimerkintöjä. Iltapäivätoiminta tapahtui lähimetsissä ja autiotaloissa avain kaulassa. Puuhun kiipeäminen oli perustaito, puusta putoaminen ainoa sääntö.

Kukaan ei innovoinut eikä itseohjautunut. Kaikki vain leikkivät. Välillä oli tylsää. Tylsyys täytettiin uudella leikillä. Valokuvissa kenelläkään ei ollut peili-ilmettä.

Iltaisin sai piirtää ja lukea. Lapsille annettiin kyniä, kirjoja ja oma rauha. Aikuiset olivat poissaolevia aina, vaikka olisivat olleet paikalla. Enimmäkseen he olivat jossain muualla. Viikonloppuisin sai lukea koko yön, nukahtaa vasta kun aurinko nousi. Tarina täytti huoneen.

Jokin tarttui siitä, seurasi aikuisuuteen. Kaikki tämä tarttui, ei lähtenyt irti.

Kuinka herätä aamulla nyt, kun kaikki tarttunut on tehty turhaksi. Kuinka herätä, kun lapset saavat kynien ja kirjojen sijaan laitteita, kukaan ei marssi rauhan puolesta ja jos marssii jonkin muun, vastassa ilkkuu vastamielenosoittaja, eikä kirjoja enää osteta, kirjakaupoissa kun myydään vain sisustustarpeita.

Kuinka herätä aikaan, jota kenelläkään ei enää ole. Kuinka herätä varhain ja vakuuttaa itselleen, että varhainen puuttuminen kasvurauhaan voisi olla kenenkään kasvavan etu.

Kuinka innovoida kun ei halua. Kuinka itseohjautua kun ei osaa. Kuinka mennä nukkumaan ajoissa, kun ei tiedä, kuinka herätä aamulla ja pitää kiinni jostain, mistä haluaisi päästää irti, kuinka pitää kiinni siitä mistä haluaisi, vaikka nykyaika nauraa sille rumasti ja tuhahtaa,

kuinka kysyä, kun vastauksen toivo on vähissä. Kuinka palauttaa välimerkit ihmisten välisiin viesteihin, kuinka palauttaa kaikki, millä on väliä,

kuinka ikävöidä kysymysmerkkejä keskellä yötä.

Näin se vaan käy.

Avaan puhelimeeni uutiskuvia, joissa eduskuntatalon pylväisiin on ruiskutettu vesiliukoista punaista maalia. Kuvateksteistä selviää, miksi.

Ensimmäinen oma reaktioni on mitä on. Meillä kaikilla on omamme, ja minun ei onneksi tarvitse mennä välittömästi entiseen twitteriin pöyristymään pitääkseni jotain omaa laumaani tyytyväisenä ja aidan tällä puolen, minkä tahansa karsinan aidan.

Ensimmäinen oma reaktioni on mitä on ja se on ensin täysin ikätasoiseni, vaisusti konservatiivinen ja avoimen huolestunut: voi hitsi olisittepa jättäneet just tämän keinon väliin. En ihan paheksu, vaikka tekee mieli, enkä ihan ihailekaan, vaikka sitäkin vähän tekisi mieli, olen vain huolissani. Että nyt ojennettiin aseet käsiin heille, jotka muutenkin keskittyvät vain tunaroimaan, myrkyttämään ilmapiiriä, imemään huoneilmasta ystävällisyyden, levittämään ahdistusta ja tukahduttamaan toivoa. Ja että nyt pöyristyminen ajaa ohi pylväiden maalaamisen syyn.

Päivän mittaan huoleni ei osoittaudu yhtään turhaksi.

Iltauutisten jälkeen, kun muu perhe jo nukkuu, minä teen internetissä pienen kierroksen. Nopealla googlailulla päädyn sivuille, joita en olisi halunnut ikinä lukea.

Kunpa ne olisivatkin vain turhautuneiden yksityishenkilöiden törppöjä vuodatuksia tässä vapaassa maassa, jossa sana on onneksi valitettavankin vapaa, mutta ei: sivut, joita en olisi halunnut lukea, löytyvät lehdistönvapauden piiristä. Niiden julkaisulle on sillekin luonnollisestikin täysi oikeus, onneksi ja valitettavasti.

Luen ympäri Suomea julkaistavien lehtien pääkirjoituksia ja alan voida pahoin. Lopuksi katson illan A-studion tallenteen ja minun tekee mieli oksentaa.

Siksi olen nyt tässä, tällä sivulla, jota kukaan ei lue. Aion oksentaa tähän. En mene entiseen twitteriin pöyristymään enkä laadi suivaantunutta tiedotetta laajalla jakelulla. Olen vahvasti nobody ja käytän nyt hiljaa itsekseni omaa henkilökohtaista sananvapauttani, jonka olen saanut syntymälahjaksi syntymällä vapaaseen demokratiaan, jossa tärkeisiin pylväisiin voi käydä ruiskuttamassa vesiliukoista maalia ilman että tulee heti ammutuksi –

muutoin kuin lehtien palstoilla ja tv-studiossa. Pöyristyneiden toimittajien taholta.

Kuinka pitkälle te oikein olette valmiita menemään, ajankohtaisohjelman toimittaja kysyy nuorelta ilmastoaktivistilta, joka on juuri ilmaissut aiheellisen huolensa tulevasta tulevaisuuden puuttumisesta, omansa ja muiden.

Minun tekee mieli mennä sinne studioon, ottaa mikrofoni käteen ja sanoa katsojille pari sanaa siitä, kuinka pitkälle siinä tärkeiden pylväiden talon sisäpuolella on jo menty. Minun tekee mieli muistuttaa meitä kaikkia siitä, kuinka siellä demokratian pyhässä tilassa on melko vähän aikaa sitten kuljeskeltu huvin vuoksi pyssy taskussa hetkeä ennen kuin sieltä on lähdetty kesken kokouksen pyssy taskussa lähibaariin dokaamaan ja vedetty sitten kännissä se pyssy sieltä taskusta osoittamaan kohti toisia.  Tekee mieli huomauttaa, että demokratiaa vastaan ei suinkaan siinä talossa ole tänään hyökätty ulkoa päin vaan sisältä käsin jo jonkin aikaa: huono käytös, kiusaaminen, rasistinen saivartelu ja ilmastonmuutoksen vähättely on siinä talossa normalisoitu.

Demokratiaa vastaan hyökkäämisestä huolestuneilta minun tekee mieli kysyä, mikseivät he huolestu jäljistä, joita ivaaminen, nälviminen, perustuslaista viis veisaaminen, vähemmistöjen pilkkaaminen, asiaton välihuutelu, kaksilla rattailla ajaminen, jatkuva vastakkainasettelun hakeminen ja pöyristymään provosoiminen tämän maan päätöksentekokulttuuriin ja sitä myötä meihin politiikkaan väsyviin ihmisiin jättävät.

Myöhään yöllä makaan sängyssäni ja häpeän.

En jaksa hävetä sitä, etten jaksa itse nostaa eviäni todellisiin ilmastotekoihin muutoin kuin välttämällä ylikulutusta – mikä on pienituloiselle sekin aivan helppoa. Minä olen aikanaan heilunut barrikadilla jos toisellakin, muiden asioiden tiimoilta, tärkeinä pitämieni, olen väsynyt entinen aktivisti ja vielä väsyneempi entinen poliitikko. En siis häpeä sitä, etten koskaan tee mitään, koska olen kumminkin joskus tehnyt jotain. Tai ainakin yrittänyt.

Minä häpeän sitä, mitä lapseni nyt joutuvat todistamaan. Häpeän maailmaa, jossa A-studioon tilataan ehkä vasta kouluikäinen (tai ainakin hyvin nuori) ilmastoaktivisti yksin aikuisen toimittajan ammuttavaksi. Vain siksi, että hän uskoo siihen, että maailmalle kannattaa yrittää puhua järkeä, etteivät elämän edellytykset maapallolla päättyisi.

Minua hävettää se, että meidän tärkeät graniittipylväämme ovat meille lopulta tärkeämpiä kuin se, mitä me lapsillemme jätämme. Häpeän lehdistä nyt löytyviä lähikuvia pylväiden pesun jälkeen punertavista saumoista, joiden punertavuuden voi käytännössä ilmeisesti havaita lähinnä vain lähestyessään ovea eduskuntaan matkalla nälvimään omia työkavereitaan.

Yöllä mietin lausetta, jonka yksi lapsistani on minulle päivällä sanonut, kun olemme väitelleet aktivismin keinoista ja siitä, onkohan niitä tänään ajateltu ihan loppuun asti, jos ne johtavatkin siihen, ettei demokratian pyhän tilan portaille enää ole kenelläkään mitään asiaa. Hän on sanonut jotain sellaista kuin että mitä me tehdään sillä vapaudella osoittaa mieltä niillä portailla sitten kun on niin kuuma, ettei niitä enää pysty kiipeämään?

Se on hyvä kysymys.

Se on ainoa kysymys, joka minunkin olisi kannattanut itselleni esittää jo aiemmin päivällä, kun mietin huolissani sitä, miten kovilla tämän maan aikuiset ihmiset nyt ryhtyvät urheita ilmastoaktivisteja ampumaan. Sillä väkivallaton ärsyttäminen ilman kiusaamistarkoitusta on urheaa,

se on tuhannesti urheampaa kuin irtopisteiden ja äänien kerääminen kiusaamista ja syrjintää lietsovalla asenneilmapiirillä. Sellainen nimittäin johtaa väkivaltaan.

Eduskuntatalon pylväät ja portaat on nyt pesty. Ne näyttävät kuvissa kutakuinkin siltä miltä ennenkin. Ja kyllä, joku joutui näkemään turhaa vaivaa, ja joku joutuu siitä maksamaan. Ehkä omalla vapaudellaan, joksikin aikaa, ja rahalla ehkä loppuelämänsä ajan. Ja oikeinhan se on, ottaa vastuu teoistaan ja kärsiä seuraukset sysäämättä niitä jonkun toisen kannettaviksi.

Mitä jos me kaikki tekisimmekin juuri niin. Mitä jos toteaisimme: kyllä, keinot, joita käytämme, ovat liian hitaita, eivätkä toimi. Meillä on jo nyt säänä syyskuu, joka on ollut ilmiselvä elokuu. Me kaikki tiedämme sen.

Minä en kysy: miksi me emme tee mitään? koska tiedän, mitä itse vastaisin, ja mitä niin kovin moni muukin: koska me emme jaksa emmekä pysty emmekä tiedä, mitä se on mitä kukaan meistä oikeasti voi tehdä.

On kuitenkin yksi asia, mitä jokainen meistä voisi. Jos vain haluaisi.

Kuka tahansa meistä voisi lopettaa niiden ihmisten tuomitsemisen, jotka väkivallattomasti pyrkivät avaamaan meiltä kaikilta silmät sille, mikä vääjäämättä tapahtuu ja etenee sillä aikaa kun me keskitymme vain pöyristymään:

ilmasto lämpenee liikaa. Ja sillä on meidän kaikkien lapsille aivan kauheat seuraukset.

Nyt kun vuorokausi on vaihtunut, minä olen muuttanut mielipiteeni siitä, oliko vesiliukoisen maalin käyttö tärkeisiin pylväisiin herättämistarkoituksessa tyhmää vai ei. Aamuyöstä mielipiteeni on tämä:

sillä ei ole mitään väliä. Me osoitimme juuri kansakuntana itsellemme oman loputtoman tyhmyytemme keskittymällä paheksumaan koko päivän aktivismin keinoja itse asian sijaan.

Ei Elokapina sitä tehnyt, väärää valintaa. Me muut teimme sen ihan itse. Me emme halua myöntää, mihin nykyinen elämäntapamme väistämättä johtaa, ja että se koskee meistä aivan kaikkia.

Me emme halua puhua siitä. Me haluamme mieluummin näperrellä sen parissa, mihin saa ruiskuttaa pestävää maalia ja mihin ei. Siitä me haluamme puhua.

Arvoisa Elokapina,

aamulla viimeisin aktionne ei nauttinut täyttä ymmärrystäni. Mutta nyt myönnän: okei,

ymmärrän sittenkin. Vaikka saumat jäivätkin vähän punertaviksi. Se ei varmaankaan kuitenkaan ollut tarkoitus, ja minulle riittää se että ei.

Arvoisa Elokapina,

te olette nykyään yksi niistä harvoista tahoista, joissa minä vielä näen toivoa.

Kiitos. Minä tarvitsen sitä.

Optimismin tuuli on tyyntynyt.

Istun sohvalla. Istun kotona. Mikään ei oikein ole, ei hyvin, ei mitenkään päin. Elokuun viimeinen ilta,

liian syvä hiljaisuus.

Istun sohvalla ja mikään ei oikein ole. Kaikki on mennyt turhaksi. Oppikirjoissa on tästä varmasti jokin tarkka oppikirjaesimerkki, jokin jonkin luovan prosessin jälkeisestä tyhjyydestä, tai kaikkien, näiden hieman itkuisten, mutta esimerkki ei tässä sohvalla paljon lohduta, kun istuu sellaisena itse. Eikä kukaan sitä näe.

On vain niin vaikea olla tässä olevinaan niin kuin ei ollenkaan olisi, typötyhjä, tuiki turha oman elämänsä esimerkki, varoittava. Ja voi miten hienoa olisikaan olla näin tyhjä, jos olisi vaan ensin kirjoittanut jonkin hyvin hienon kirjan. Mutta pahoin pelkään etten ole. Pelkään pahoin,

pelkään. Enkä tiedä. Onko pelkoon syytä. Siksi on varmuuden vuoksi pelättävä: varmaan on. Kun ei tämä hiljaisuus oikein mihinkään muuhunkaan viittaa, ei hiljaisuuden kummallakaan kintaalla,

ei oikealla sen enempää kuin tällä väärällä. Tällä jota käsissäni nyt vääntelen.

Katse harhailee, osuu olohuoneen nurkkaan.

Siellä on sorsa. Se katsoo vaisuna kohti illan viimeistä valoa.

Minä nousen, kävelen keittiöön, katselen ikkunasta siellä hetken,

sitten käännyn, palaan olohuoneeseen. Katse harhailee, osuu kuvaan seinällä sohvan takana.

Siellä on nainen. Olen vanginnut hänet siihen, hiilellä, paljaana ja hiljaisena, joskus hyvin kauan sitten. Kun olin vielä nuori, kun olin vielä taitava.

Kauan sitten seinälle vangittu nainen katsoo kohti menneiden vuosien valoa.

Vaisun naisen rinnasta heijastuu minun tämän päivän keittiöni, se jossa äsken seisoin katselemassa ikkunasta hetken. Äsken, kun en enää ollut nuori, enkä ehkä enää myöskään mitään muuta.

Voi miten hienoa olisikaan olla näin tyhjä, jos siihen olisi jokin hyvä syy ja heti perään jotain, mikä tämän tyhjän tilan täyttäisi,

huomio,

kiitos,

tunnustus.

Tai edes yksi näistä vaikka. Kaiken tehdyn työn jälkeen, sen ääressä yksin itkettyjen hetkien, yksin naurettujen. Mutta kun tietää itse jo, ettei niitä tule, tila on täytettävä itse. Jollain muulla.

Tulee vielä päivä, jona huomaan, mitä se voisi olla. Ja sitten se vaan tulee. Tulee epäilemättä päivä, jona jotain sellaista voi huomata,

pääosin se tulee epäilemällä. Lepäilemällä enimmäkseen ei, lepäillessä tulee vain ajatuksia, näitä kaikkia näin turhia.

Tämä kohta tässä, tämä hiljainen kohta on rotko. Tämä on vain jokin rotko, peruspudotus, norminotkahdus, tavallinen, tavallisen rotkon kokoinen, näitä löytyy luonnosta, näitä löytyy toisten luonnosta enemmän kuin toisten. Minulla on ilo kuulua niihin ensimmäisiin, minulla on suru olla kuulumatta jälkimmäisiin. Sen lisäksi etten oikein kuulu muuallekaan,

ja tässä kohtaa muistan äkkiä, miksi kirjoitan. Tässä kohtaa muistan, miksi laitan sanat lauseiksi:

se alkaa naurattaa. Itsesääli, synkkä hetki, itsesäälin synkkä retki,

tässä sitä nyt taas patikoidaan. Varusteet hukassa, kohta sataa vettä. Edessä on suo ja pelastuslaitokseen ei tulla saamaan yhteyttä, suo on katvealueella, ei signaalia. Paremmasta. Tulee olla varuillaan siis ja vajoamatta. Muistan tämän viimeistään sitten kun enää pää on pinnan yläpuolella. Jos sekään.

Tulee syksy, postiluukusta laskuja. Ei tule mitään kaskuja, posti ei tuo. Ne on kaikki laadittava itse, postitettava itse itselleen, itse itsensä yllättäen. On avattava ovi, astuttava rappukäytävään, pudotettava luukusta, palattava eteiseen ja ilahduttava. Omasta pystyssä pysymisen yrityksestään, tästä tämänkertaisesta, yhtä kauniista kuin kaikki edelliset.

Kerään siihen vähän voimia. Tässä sohvalla nyt. Nyt kun illan viimeinen valo on hävinnyt.

Aamulla heräsin kuopasta.

Olen maannut siinä nyt viikon. Ajattelin: täytyisi keittää kahvia. En vain nähnyt kuopan reunan yli, en tiennyt mihin suuntaan mennä, jos mielii keittiöön. Tai ylipäätään mihinkään.

Kuopalle on ilmiselvä syy: kirja on ilmestynyt. Olen siis kaivanut kuoppani aivan itse. Niin kuin tapana on.

Kirja on ilmestynyt, sitä on juhlittu. Ja jos juhlan viimeisistä käänteistä onkin jäänyt vain hentoja muistijälkiä, painava todiste siitä, että juhlat ovat tapahtuneet, on löytynyt aamulla lattialta sängyn vierestä.

Lämmin kiitos siis paitsi hänelle, joka talutti ikääntyvän leopardin aamuyöstä taksiin, myös muille viimeisille vieraille, jotka ennen sitä päättäväisesti siivosivat juhlatilan piittaamatta yhtään siitä, kuinka hyviä neuvoja ikääntyvä leopardi heille sammalsi. Horjuvien korkojen kera.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin hänelle, joka toi juhliin lahjaksi kaulan ympäri kiedottavat paristokäyttöiset valot. Ikääntyvä leopardi oli näemmä onnistunut ripustamaan ne kotiin päästyään tarkasti olohuoneen oven kahvaan. Siinä ne aamulla edelleen paloivat, vaisua lohdun valoa.

Juhlista on nyt viikko, ja minä olen ponnistellut. Olen ponnistellut oikein kovasti, tänä aamuna varsinkin, molemmin käsin, molempien voimin ja päässyt lopulta reunan yli kymmensormijärjestelmällä. Annoin aamulle kaikkeni ja kieräytin itseni kesätaloni keittiöön.

Istuin siellä sitten kahvikuppi kädessäni, yritin etsiä voittajan elkeitä. Katse harhaili ikkunasta pellolle, en löytänyt niitä. Tunsin hävinneeni,

jotain ja jonnekin.

Ei jäänyt vaihtoehtoja sitten enää, ei ensimmäistäkään. Oli pakko laahautua autoon ja ajaa pikkukaupungin uimahalliin. Ja siellä se sitten tapahtui, keskellä isoa tyhjää allasta:

unohdin hävinneeni, mitään ja mihinkään. Unohdin, vaikka uimahallin portti ei ollutkaan minua tunnistanut, kun näytin sille kassalta alennushintaan ostamaani korttia. Porttiin oli vain ilmestynyt teksti: työnhakija, 0 kpl. Läpi se kaiketi päästi vain säälistä.

Tämä kaikki oli linjassa koko aamun kanssa. Mutta siellä altaassa minä en enää välittänyt.

Muistin vain osaavani uida. Ja kun olin sitten uinut,

kun olin uinut, uinut ja uinut, ja pessyt itseni ja kuivannut, tuli voimakas tunne:

oli mentävä. Eräs kirpputori kutsui. Eikä mikä tahansa, vaan nimenomaan eräs tietty.

Ajoin Volvoni sen viereiselle parkkipaikalle, kävelin ovelle ja astuin sisään.

En tietenkään tullut turhaan. Kukaan ei vastaa kutsuun, joka on turha. En minä ainakaan, varsinkaan kun kirpputori on nimeltään Sattumankauppa. Joten siinä se oli, pöydällä. Ihan siinä oven edessä. Siitä käsin se minua oli kutsunut.

Nostin sen hellästi käteeni:

taas uusi vene.

(Tässä kohtaa auttaisi kauheasti, jos lukija olisi lukenut viikko sitten ilmestyneen kirjani. Se voisi auttaa ymmärtämään. Suosittelen sen lukemista lämpimästi, tai ainakin ostamista: niitä on nyt keskellä meidän olohuoneen lattiaa kymmenkunta pahvilaatikkoa, odottamassa oma-aloitteisia ostajia, jotka osaisivat soittaa ovikelloa. Perhe on tietenkin haltioissaan.)

Pitelin sitä käsissäni, tunsin kuinka maailmankaikkeus otti minut syliinsä: taas uusi vene. Eikä vieläkään peräsintä, tietenkään. Mutta: ilmiselvä optimistijollan purje.

Eikä tässä vielä kaikki. Ei todellakaan. Uudessa veneessäni oli mukana myös odottamaton lisävaruste.

Siinä oli mukana pieni mela.

Ei airoja, tietenkään, eikä hankaimia. Eikä onneksi köliä, jonka ali voisi itsensä vetää, kun ei tunne kuuluvansa, kun huomaa vain hävinneensä. Jotain ja johonkin,

mihin milloinkin.

Kävelin ulos kirpputorilta autuaan onnen vallassa. Auton avainta laukusta etsiessäni asetin uuden optimismini kulkupelin Volvoni katolle.

Se kääntyi haikeasti kohti vanhaa kotiaan.

En sitten jotenkin osannut heti mennä sisään sinne Volvooni. Jäin seuraamaan sitä, kuinka kauniisti optimismi kääntyilee tuulen mukana.

Lopulta oli kuitenkin lähdettävä.

Uusi optimistiveneeni mahtuu hienosti Volvoni keskikonsoliin. Ja tämä mela – siitä voi olla apua, jos ohjaus taas alkaa pettää.

Illan tullen olen asettanut tämän uusimman veneeni omalle paikalleen kaapin päälle. Viikon vanha juhlaruusu kukkii edelleen.

Oikeasti optimistijollissa on vain yksi purje. Mutta tässä minun uudessa kulkupelissäni on niitä varmuudeksi kaksi, avittamassa kaikkea sitä mihin en ilman jaksaisi uskoa.

On yö. Kissat nukkuvat. Kohta minäkin,

nukahdan kuopan reunalle. Enkä aio kellahtaa, en enää tänään.

Kirja on painossa. Ainakin toivottavasti.

Sinne sen ainakin jokunen aika sitten piti lähteä. Kolmannellatoista oikolukukierroksella sanoin taittajalle: eiköhän tämä nyt ole tässä – mutta voidaanko sopia, ettei tätä viimeistä versiota kuitenkaan numeroitaisi luvulla kolmetoista? Että voisiko tämä viimeinen versio vain olla nimeltään oikolukuvedos nro 12,5?

Se sopi taittajalle hyvin. Kaikki muukin mitä ehdotin, näytti sopivan, lähes kolmentoista kierroksen verran, vaikka oli viikonloppu. Hänellä kun ei ollut mihinkään kiire, hän oli katkaissut jalkansa.

Olen edelleen kiitollinen. Kaikesta paitsi siitä kipsistä.

Istun siis nyt tässä omenapuun alla ja markkinoin.

Minut voi kuvitella istumaan tälle sohvalle, jolle olen asetellut näitä kukallisia tyynyjä näinkin tarkasti naapurin eläinten iloksi, minut voi kuvitella nojaamaan kyynärpäitäni tähän pöytään, jolle olen asettanut tämän kahvikupin tämän markkinointiprojektin tueksi. Voileivistä minun on määrä saada voimaa, ja näistä kukallisista kankaista. Olen löytänyt ne kesätaloni kaapista sillä aikaa kun olen odottanut oikeaa aikaa markkinoida.

Markkinointiassistenttini häipyi juuri pusikkoon tuuheassa turkissaan. Markkinointi tapahtuu siksi toistaiseksi vain mielikuvin, vain omassa mielessäni. Ja olennainen osa sen tukitoimia on kahvihetken jälkeinen jatkuva virkkaaminen.

Haaveilen siitä että alkaisi sataa vettä. Tällöin projekti täytyisi keskeyttää ja voisin siirtyä sisätiloihin käyttämään suoratoistopalveluita. Lisäksi haaveilen jonkinlaisesta toimeentulosta,

vanha haave, niin tuttu. Ja niin kaukainen.

Aurinko kuitenkin vain paistaa. Tuuli heiluttelee leutoja pöytäliinan helmoja ja myyntipäällikköni,

hän valvoo minua puusta käsin.

Myynti ei vielä ole räjähtänyt käsiin. Mutta sehän on vain ajan kysymys. Kaikessahan on lopulta kysymys vain siitä, mitä kello on,

ja pian se onkin jo niin paljon että markkinointiassistenttini palaa pusikosta pöydän alle nuuhkimaan.

Pöydän alla ovat minun varpaani. Niiden kosketus maan pintaan on jollain lailla jämäkkä mutta samalla jotenkin herkkävireinen, kun markkinoin. Sillä pianhan minä vain markkinoin ja markkinoin, ihan pian.

Sitä ennen kuitenkin markkinointiassistentilleni ja hänen emolleen tulee nälkä. Ei vähiten siksi, että markkinointiassistenttini emoa on vastikään moitittu eläinlääkärin vastaanotolla tymäkästä ylipainosta.

Markkinointiassistenttini emo on siitä saakka yrittänyt selittää minulle, ettei minun kannattaisi kuunnella innokkaita eläinlääkäreitä, vaan pikemminkin sydämeni ääntä.

Tai ehkä eniten hänen sydämensä, sen joka sanoo että tämä lautanen tässä on aivan turhan tyhjä ja toisinkin voisi olla,

voisihan.  

Markkinointiassistenttini emolla on tänäänkin ollut käynnissä menestyvä yritys. Se takoo hänelle jatkuvasti lisää raksuja lautaselle. Tämä uuttera yrittäjyys ruokkii ohessa myös hänen poikasensa: itse markkinointiassistentin, joka ei koko kesänä ole tajunnut tehdä mitään muuta kuin lahdata viattomia päästäisiä. Vaikkei hän aio niitä syödä. Hän syö mieluummin raksuja, yhdessä emonsa kanssa.

Olen seurannut tätä touhua ja alkanut miettiä yrittäjäksi ryhtymistä itsekin. Tämä tunnelma täällä on ruokkinut yrittämisen haluja siihen malliin, etten kohta enää osaa perääntyä ajatuksesta, joka minua on alkanut vainota – ja sitä paitsi toimeentulo on nyt niin kortilla, ettei mitään menetettävää enää ole.

Ajatus on ihanan hullu. Että entä jos en perustaisikaan mitä tahansa yritystä,

entä jos perustaisinkin menestyvän yrityksen.

Ajatus on ihana. Se on niin kaukaa haettu, että se virkistää, oikein todella.

Pysykää hyvät ihmiset kuulolla. Varsinkin te, jotka ette ole koskaan tällä sivulla käyneetkään. Teitä on nimittäin aivan valtavasti. Te olette minun ihana kohderyhmäni, näkymätön. Kiltti ja kamalan hiljainen. Ihanaa seuraa,

te olette niin ymmärtäväisiä kaikki, käsi lompakolla jo,

emme vain vielä ole kohdanneet.

Tämä kaikki on niin ihanan traagista. Ja voi miten minä nyt olenkaan virkistynyt, pelkästä ajatuksesta. Toisin kuin markkinointiassistenttini.

Hän kerää nyt vähän voimia.

Niitä tullaan vielä tarvitsemaan.

Katselen sitä ja mietin, olisiko tänään oikea aika ottaa se alas.

Se on jo aika pölyinen.

Tänään voisi olla oikea aika, ajoitukseni vain on väärä. En pysty orientoitumaan tähän, se vaatisi ryhdikkyyttä, johon minusta ei vaan ole.

Tänään voisi olla oikea aika mutta ei vaan ole. Ja onhan tämä valo kaunis, menneen talven laihaa lempeämpi lohtu, kaiken pimeyden läpi palanut,

tämä valaisee pölyineen pölyistä keittiötä, odottaa kanssani kevättä. Me sanomme sille yhdessä kohta:

tervetuloa.

Tämän täytyy johtua viikonpäivästä, tämän äkillisen optimismin.

Tämän tunteen, että kuulkaa, kyllä kaikki järjestyy. Pessimisti ei ehkä pety, mutta optimisti ilahtuu jo etukäteen siitä, kuinka hyväksi kaikki tuleekaan kääntymään. Voi miten ihanaa siihen onkaan luottaa, ja vieläpä näin valtavan hataralta pohjalta. Nämä optimismin heikot kevätjäät, näillä on vaan niin kovin kevyt luistella. Niin kauan kuin nämä kantavat.

On myöhäinen ilta. Istun itsekseni.

Olen nähnyt tänään monia kauniita asioita, tuntenut olevani oikeassa paikassa useammassakin huoneessa. Olen nähnyt kuinka pienet ihmiset tanssivat ja laulavat, olen nähnyt kuinka isot pitävät kynää kädessä ja kuuluvat. Kuulua voi kirjoittamalla samassa huoneessa samaan aikaan yhdessä toisten kanssa, vaikka kirjoittaakin yksin.

Katselen sitä mielelläni, toisten kuulumista. Ja varsinkin sitä, kun ihminen liikuttaa kynää ymmärtääkseen itseään,

ymmärtääkseen edes jotain.

Se on vaan niin kaunista.

On myöhäinen ilta. Istun itsekseni samalla tavoin kuin aina torstaisin, kun olen tullut katselemasta toisten hiljaisuuksia. Istun kevyesti, huolta vailla, itsestäänselvästi tässä. Koska jokin on taas tapahtunut ja moni tuntenut, kuinka toisten kanssa hiljaa oleminen kannattelee.  

Sen jälkeen on hyvä istua itsekseen, kun on myöhäinen ilta, ja antaa omasta tulevasta kirjastaan puuttuvien sivujen puuttua ihan rauhassa.

Kyllä ne vielä.

Keskiviikkona vähän ennen nukkumaanmenoa on selvästi oikea aika kysyä itseltään: mitä ihmettä minä olen mennyt tekemään.

En minä haluaisi myydä mitään. En vaan haluaisi. Onko pakko myydä omaa kirjaa, jota ei edes vielä ole?

On.

Tuli sitten kaivettua tällainen kuoppa ja vieläpä kaksin käsin. Olen luvannut myydä, ennakkoon, mutta kuoppa on niin syvä, ettei reunojen yli yletä näkemään yhtään maksavaa asiakasta.

Olen hyvin huono myyjä. Hyvin, hyvin huono. Myyn kirjaa, jota ei vielä ole, omassa blogissani, jota kukaan ei lue. Ja lopulta, kun en myy yhtään mitään, teen henkilökohtaisen konkurssin.

Tähän eivät kyllä kaikki pysty. Onneksi minä sentään, jonkunhan tämäkin elämäntehtävä piti ottaa.

Toisaalta täällä kuopassa on hyvä olla. Vaikkei täällä ole asiakaspintaa, johon tarttua, kukaan ei myöskään näe minua, eikä täällä tarvitse käsitellä mitään reklamaatioita. Voin kyyhöttää rauhassa, olla kaikessa hiljaisuudessa jumissa siinä tekeillä olevan kirjani toisessa luvussa, joka alkaa näin:

HANKESUUNNITELMA

Synnytään perheeseen, yritetään pärjätä, perustetaan oma, yritetään taas.

Tavoite: epäselvä. Työnjako: sekin on. Aikataulu: loputon.

Rahoitus: omarahoitteinen. Vaikuttavuus: aikamoinen.

Tämä omarahoitteinen, myymättä jäävä kirjani nimeltä Veneleikki kysyy: mitä on perhe?

Saattaa kuitenkin olla, ettei se oikein osaa vastata. Kukapa osaisi.

Silti: minulla on sen kanssa täällä kuopassa ihan kivaa. Siirtelen sanoja, huokailen. Tuijotan tyhjiä kohtia, mietin millä ne täyttäisin. Pohdin, kävisikö siihen esim. polyuretaani.

Lopulta katselen kuvia omilta hiljaisilta reissuiltani, joilla ne tähän mennessä kasaan saadut 227 lyhyttä liuskaa ovat tainneet syntyä.

Katselen kuvia, kuulen hiljaisuuden, jota niissä kuuntelin.

Siitä syntyneen tekstin myyminen jollekin väkisin on ajatuksena umpiabsurdi. Meille myydään koko ajan niin paljon, kaikkialla, mitä tahansa. Sielläkin, missä ei ikinä pitäisi. On kauheaa yrittää olla osa sitä.

Ehkä on vaan parempi tehdä se konkurssi. Ja mitä on perhe? Takuuvarmasti jotain, mikä ei tätäkään konkurssikypsää hanketta tule ymmärtämään: kirjoitan tämän kirjan näin koska haluan,

ja koska minun täytyy.

(Veneleikki ilmestyy elokuussa ja ennakkotilauksen siitä voi tehdä minulle osoitteeseen virkkunenjulia@gmail.com . Tilausmotiiviksi käy hyvin mm. sääli.)

Toissa syyskuussa saavuin tähän laituriin toista kertaa elämässäni. Ensimmäisestä kerrasta oli aikaa melkein neljäkymmentä vuotta.

Tuli kummallinen olo. Hyvin kummallinen.

Sanat puuttuivat.

Etenin maisemassa, saavuin tähän.

Kävelin ovelle ja avasin sen.

Astuin sisään, istuin alas.

Käännyin katsomaan kohti kattoa.

Siinä se oli, edelleen. Täsmälleen niin kuin muistin.

Istuin siinä pitkään. Katselin jotain mikä on mennyt: kolmen hengen kohtausta lapsuudestani.

Katselin sitä pitkään.

Kohtaus oli äänetön. Ei kuulunut mitään, sanoja ei edelleenkään ollut.

Menin vaisuksi. Pitkään istuttuani nousin penkistä, poistuin ovesta ja vedin henkeä. Se oli jotenkin pakahduksissa.

Kävelin rantaan. Levitin kalliolle viltin. Lepäsin sillä tuntitolkulla kynä kädessä ja yritin ymmärtää.

Ei siitä mitään tullut. Mutta puolitoista vuotta myöhemmin ymmärsin kirjoittaneeni silloin muistikirjaani erään kirjan kolmannen luvun.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin hakeutunut erään toisen saaren rantaan. Istuin itsekseni, katselin kuinka lokakuun alun aurinko kultasi kaislikkoa ja äkkiä, kesken kaiken katsomisen, minä ymmärsin: se eräs kirja, jota minä pian taidan kirjoittaa, on nimeltään Veneleikki.

Tässä kohtaa rantaa ymmärsin, ettei nimeä enää voisi muuttaa. Ei, vaikkei minulla ollut vielä kovin selvää kuvaa siitä, mistä se kirja oikeastaan kertoisi, vain aavistus.

Aavistus oli, vain sanat puuttuivat.

Suora leikkaus nykypäivään: osa puuttuu edelleen, mutta nyt sitä kirjaa voi jo markkinoida. Vaikkei se edes vielä ole tullut aivan täyteen. Sellainen maailma nykyään on.

Kirjan nimen itselleni markkinoituani olin siitä niin myyty, että lopulta minun täytyi kirjoittaa sen niminen kirja. Ei ollut vaihtoehtoja.

Nyt Veneleikki on suvantovaiheessa. Sen toinen luku, tärkein ehkä, junnaa jotenkin jumissa, muut noin kaksitoista ovat jo tekeytyneet hyvälle mallille.

Tämä on kummallinen kohta. Tässä kohtaa koko asiasta ei kuuluisi puhua kenellekään yhtään mitään, mutta täällä sitä nyt sitten lupaillaan. Että tällaista olisi, ostakaa, ostakaa.

Se tuntuu väärältä. Mutta moni asia nykyään tuntuu, tässä maailmassa. Ja siksi Veneleikistä onkin sukeutunut pieni kertomus pakenemisesta.

On kuitenkin muitakin asioita, joita nykyään täytyy paeta. Yksi niistä on ylitse muiden: se, jonka parissa junnaan siinä toisessa luvussa.

Mikä se on?

Pysykää linjoilla.

(Veneleikki on tilattavissa ennakkoon minulta sähköpostitse osoitteesta virkkunenjulia@gmail.com )

Aamulla herätessä se on ikkunan takana, lojuu pihalla: uusi lumi.

Ei siitä voi pahastua. Sehän tervehtii.

Päivällä tekee äkkiä kovasti mieli siivota. Juuri tässä kohtaa tätä peruttua kevättä, kun täytyisi alkaa markkinoida seuraavaa kirjaansa. Sitä, joka on vielä vähän kesken, mutta menee kesällä kansien väliin, valmiiksi. Koska näin olen mennyt lupaamaan.

Illalla lattiat on pesty ja kaikki pyykit, lakanat on vaihdettu, kukat kasteltu ja olohuoneen matto imuroitu erityisen hyvin.

Sen jälkeen tekee mieli pyyhkiä pölyjä. En koskaan pyyhi pölyjä. Tänään tekee kuitenkin mieli, sillä tänään täytyisi alkaa markkinoida.

Pyyhin pölyjä kotoa, vaikka oikeasti täytyisi tulla tänne, tälle sivulle, pyyhkiä ne täältä, tästä hiljaisuudesta, olla tulevinaan tänne muina naisina, joinain toisina, aivan kuin olisi ollut eilenkin, vaikka oikeasti kävi täällä itse viimeksi joskus vuosi sitten, eikä silloinkaan oikein tainnut olla mitään asiaa,

täytyisi tulla ja olla olevinaan ja ihan vaan ohimennen mainita että niin, minulle muuten saa tehdä ennakkotilauksen seuraavasta kirjastani, joka ilmestyy elokuussa.

Nyt on tyynytkin pöyhitty. Juon teetä, pohdin sanamuotoja. En keksi muita kuin nämä:

tilaa minulta kirja, jota ei vielä ihan ole. Tilaa heti. Tilaa pieni iloinen sika säkissä, keskenkasvuinen, vastine rahalle on vielä vaiheessa. Tilaa, jotta voisin saada sen valmiiksi ajatuksen voimalla, ajattelemalla: ehkä joku lukee sen, ehkä se ei ole turha.

Tilaa nyt, osoitteesta virkkunenjulia@gmail.com , saat sen elokuussa. Minä toimitan sen sinulle.

Voi olla, että tätä täytyy vielä vähän hioa. Voi olla, ettei tämä ihan toimi. Semminkin kun tällä sivulla ei koskaan käy kukaan, en edes minä.

Ehkä tämä onkin juuri siksi ihan oikea paikka markkinointiharjoituksille. Aloitetaan konttaamalla. Aloitetaan sillä, että yritän miettiä, mitä kertoisin tulevasta kirjastani.

Yritän miettiä sitä yli yön.

Pysykää linjoilla – tai siis: tulkaa ensin tänne, että on missä pysyä. Sarja alkaa.