Mantere.

Saapuminen takaisin on aina vaisua, aina yhtä vaikeaa. Saaren hiljaisuutta vetää hetken perässään, ennen kuin se hiipuu näkyvistä, katoaa kaiken taa,

perheen, puheen, liikenteen.

Sähköpostin avaaminen pelottaa. Postilaatikkoaan oppii pelkäämään, koska kaikki hylkääminen tapahtuu siellä.

En tiedä, uskalsinko toivoa. Yritin toivoa salaa. En kertonut kenellekään, en kai siitäkään, että Seilin saarella heräsin yhtenä yönä kahteen lauseeseen:

kohta tapahtuu jotain hyvää

ja

se liittyy asuntoihin.

Avasin silmäni, ajattelin: hyvä. Sitten jatkoin unia, unohdin.

Kotona kaikki oli niin kuin kaikki kotona on. Palasin mantereelle, päivät täynnä toisia, jatkoin vielä unia. Sitten tuli torstai.

Tuli aamu.

Tuli sähköposti. Sen liitteenä oli kirje. Se oli osoitettu minulle.

Tuijotin sitä. Tuijotin lauseita pätkissä.

We are glad to inform you that –

Aloin itkeä.

– your application has been succesful.

Voiko se olla mahdollista.

We welcome you.

Oli ollut syyskuu, kun olin tajunnut: pelkkä retkeily ei riitä. Minun täytyisi päästä syvempään rauhaan, täytyisi päästä pidempään työhön, puheettomaan, perheettömään yöhön, aamuihin joita toiset eivät täytä. Ajalla.

Täytyisi päästä residenssiin. Ja mieluiten kauas mantereelta.

We welcome you.

Torstai oli kevyt, painoton. Koko viikko sen jälkeen on ollut, ja on, nyt kun on tapahtunut jotain hyvää,

jotain, mikä liittyy asuntoihin.

Hakemuksen jälkeinen alakulo hiipuu näkyvistä, katoaa ilon taa. On taas saari, joka odottaa. Minua,

ihmistä, johon joku on uskonut.

Saari odottaa, että palaisin, saaressa oma huone.

Nämä tässä ovat retkeilykenkäni, tämä tässä iloista suurin. Otan ne molemmat mukaan. Kun palaan. Tähän kuvaan.

Rauhasta nousee levottomuus.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin se kun mikään ei tapahdu. Kun on toivonut liikahdusta,

että jokin nytkähtäisi. Eikä mikään tapahdu. Saari pysyy paikoillaan.

Rauhasta nousee turhautus. Eikö saari vaan voisi päästä irti, ajelehtia avomerelle, tahdon mennä mukana. En tahdo seistä tässä rannassa näin aloillani,

saari, tee jotain.

Ei se tee. Siinä se pysyy, jalkojeni alla,

reitit käyvät tutuiksi, vain veden pinta vaihtuu. Siksi sitä täytyy tulla tarkkailemaan.

Tänään rantaveteen on uponnut taivas.

Ärsyttää. Nousisit sieltä,

ryhdistäytyisit.

Minäkin yritän. Olen liimannut tietokoneen näppäimistön viereen terveisiä itselleni:

Sinnikkyys palkitaan. Muista se. VARO KUOPPAA.

En piittaa koko viestistä ensinkään, välttelen näppäimistöä, sitä varten tarvitaan useampikin keskeneräinen käsityö.

Mitä keskeneräisempi, sen parempi,

ja kun en nyt enää muuta täällä hämärässä huoneessa keksi pelätä, olen alkanut pelätä sitä että jokin niistä tulee valmiiksi, tai kaikki.

Se on kauhea, armoton ajatus. En tahdo että mikään tulee. Sillä siten mikään ei voi mennä pieleen,

huonoksi.

Kun lähtee yksin saarelle ajatellakseen omiaan, ja huomaa sitten, vasta viidentenä päivänä, ettei ajatuksia ole.

Kun lähtee kirjoittamaan, ja huomaa sitten kynä kädessä, ettei sanoja tule. Ei siihen tahtiin kuin mantereen puolelta mukaan raahatut omat odotukset ovensuussa lumisten kenkien vieressä toivoisivat.

Se on ihanaa. Odotus sulaa eteisen matolle.

Päivät ovat pitkiä, eivät ota loppuakseen. Aika käy hitaalla. Lumi sataa, tietä pitkin tulee traktori ja auraa,

lumi sataa taas, taas tulee traktori,

aurinko paistaa.

Siinä sitä riittää katseltavaa, ikkunasta.

Paras tapahtuu kuitenkin rannassa: kukaan ei tule.

Saarelle jääneiden kanssa oppii tulemaan toimeen. Alkuun vähän hirvittää, kun oman huoneen raolleen jäänyt ovi aina narisee auki,

joku täällä ei pidä suljetuista ovista,

mutta sehän on pelkästään ymmärrettävää. Saarelle jääneiden kanssa tulee toimeen, kun sanoo heille nukkumaan mennessään: ei ole hei enää mitään hätää, levätkää rauhassa vain.

Niin saa levätä itsekin.

Saaren synkkä historia on kuitenkin läsnä myös päivisin: ikkunalaudalta löytyy kuivattu hemuli.

Hänen kanssaan tulee toimeen, kun antaa hänen vain olla oma itsensä.

Keittiön nurkassa kyyhöttävä työpöytäni pitäisi siivota.

Olen suunnitellut sitä lokakuusta asti. Mutta marraskuun pöly, ja joulukuun, ja tammikuun,

ja se kaikki pölyn alle kasattu tavara,

siihen on hirveän vaikea puuttua. Siitä ei voi kuin katsoa pois.

On siis keskityttävä siihen, minkä todella osaa.

Nyt lieden säätimet eivät enää ole tahmeita,

mutta keittiön lattia on, ja lattialla keskellä päivää seisovan naisen ajatukset.

Hän on koko päivän ajatellut pikkumaisia. Hänellä ei ehkä ole mainittavaa kykyä säädellä hakemusten jälkeisiä tunnetilojaan, mutta hän kompensoi sitä hellyyttävän hyvin kehittyneellä taidolla keskittyä epäolennaiseen. Sitä paitsi on hirveän vaikeaa edes yrittää säätää mitään, jos säätimet ovat tahmeat. Että sikäli tässä ei ole mitään epäolennaista edes,

en tosin ajatellut tehdä ruokaa tänäänkään, kenellekään, koska pikkumaiset ajatukseni vievät keittiöstä niin paljon tilaa, ettei sinne nyt mahdu antautumaan lieden ääressä seisomiselle.

Antaa niiden hautua siellä. On helmikuu, keittiössä kaaos, olohuone kissankarvaa, eteinen hiekkaa, kylpyhuone pyykkiä ja makuuhuoneessa mahdoton kävellä, lattialle on lajiteltu esteitä. Mihinkään tästä on hirveän vaikeaa puuttua. Ei voi kuin katsoa pois,

ikkunan takana puut leikkivät kuollutta. Niillä on ehkä jotkut säätimet, joilla ne sen tekevät, jossain kohtaa kevättä joku niistä sitten napsauttaa silmut päälle, ja muut havahtuvat samaan,

ehkä minäkin vielä. Ehkä minäkin,

sinäkin ehkä.

Kun on yrittänyt pukea sanoiksi sen, miten aikoo pukea sanoiksi.

Kun on käyttänyt sanoja, joita ei muutoin käyttäisi,

kuten fragmentaarinen. Tai lineaarinen.

Kun on väittänyt, ettei viihdy lineaarisessa ajassa, ja jää sitten hakemuksen lähettämisen jälkeen miettimään, miksi sanoi niin. Että voiko se ylipäätään olla totta. Ja mihin se edes liittyy.

Kun tietää koko hakemuksen turhaksi, tai ainakin luulee,

kun luulee tietävänsä, että kaikki tuleva tarvitsee uskon siihen, että se voi tulla. Kun tietää luulevansa, että uskomatta se ei tule,

silloin usko pettää, jättää ihmisen näppäimistön ääreen yksin.

Kun on painanut lähetä-painiketta klo 15.46, kaikki on tyhjää. Kaiken turhuus leviää hämärtyvään huoneeseen. Neljätoista ylimääräistä minuuttia, jokainen heitetty hukkaan,

ne kaikki olisi voinut käyttää sen tyhmän hakemuksen jääräpäiseen viilaamiseen. Paranteluun, häthätäiseen eiku-tarkoitan-sittenkin-että hajanainen, ei fragmentaarinen. Tarkoitan sittenkin että uskokaa minuun, uskokaa väkisin, yritän uskoa itsekin, olen itsekin hajanainen ja näissä hommissa se onkin pelkkä siunaus,

kirjat kirjoittavat itsensä itse, sekalaiset lauseet kirjataan ylös sekalaisessa järjestyksessä sitä mukaa kun niitä tulee, ne ovat kuuloaistimus, ei niistä pidä puhua. Ja miten se minuun edes liittyy. Ei niitä tule etukäteen vatvoa, turha niistä on laatia työsuunnitelmia,

ja miksen maininnut kuulevani niitä lauseita, miksi pyyhin sen kohdan yli, miksi ajattelin että ei tätä, nehän pitävät minua hulluna, miksi ajattelin niin, sehän on totta,

minä kuulen lauseita. Olen kuullut aina. Ne eivät ole puhetta, ne ovat kieltä,

ne ovat kieliaistimus, äänetön. Kun hiljaisuutta kuuntelee, se alkaa sanoa.

Kun on laatinut hakemuksen, on rikkonut taian. On luvannut etukäteen jotain, mistä ei mitään tiedä, jotain minkä haluaisi olevan salaisuus. On tehnyt etukäteisen ruumiinavauksen, pilannut. Altistanut varjelemansa arvostelulle, kertonut nimenkin,

voi ei, miksi kerroin nimenkin, nyt ne tuhahtavat sille,

olen altistanut itseni tuhahtamiselle,

ja kun on näin toiminut, on menettänyt kaiken. Hyvissä ajoin etukäteen. Kaikki on hajonnut.

Sen jälkeen seuraava kirja kootaan omin avuin hauraista palasista pitkin lattiaa. Kielteisiä päätöksiä odotellessa siihen on hyvää aikaa, ja varsinkin niiden jälkeen.

Aika on silloin hyvää, koska kukaan ei siltä mitään odota. Kirja saa kirjoittaa itsensä itse, sitä ei tarvitse piinata menneillä suunnitelmilla. Niillä, joita laatiessa hävetti. Hyvissä ajoin etukäteen.

Tämän kaiken ymmärrettyään voi nostaa katseensa näppäimistöltä, katsoa kissaa kaapin päällä.

Hän on siinä niin kuin ennenkin. Ja kaikki muukin on.

Kyllä kai minä tiesin, että tällainen yö vielä tulisi. Tiesinhän minä, mutta unohdin,

unohdin, että joskus aamukahvi on keitettävä jo ennen kuin menee nukkumaan. Ja todettava sitä hörppiessä sitten että jaaha,

vai niin,

tuli sitten asiaa avaruudelle, ei suinkaan unimaille.

Jo oli aikakin. Olen siis takaisin.

Olen käynyt paikoissa. Ne ovat olleet riittävän avaria ajatusten tulla. Olen keinunut pimeällä merellä pienen laivan kannella yksin tähtitaivaan alla, tuntenut pakahduttavaa vapautta, joka ei ole tuttua mistään,

tuntematonta helpotusta,

vapautta, jota en ennen ole tuntenut.

Olen käynyt paikoissa. Niissä on tullut ihmisten sijaan vastaan pelkkiä eläimiä. Olen tervehtinyt heitä kaikkia. Kukaan ei ole vastannut,

mutta he kaikki ovat kyllä kuunnelleet.

Olen tavannut myös uuden vauvan, uuden pojanpoikasen. Tähän mennessä hän on ehtinyt syntyä, kasvattaa posket ja avata silmänsä. Niillä hän on sitten minua katsellut, hyvin pitkään, hyvin tarkasti. Olen sanonut hänelle asioita, hän on kuunnellut.

Olen tuntenut tulleeni kuulluksi. Vauvat osaavat sellaista. Osaavat hetken, ennen kuin ryhtyvät jäseniksi perheisiin ja oppivat ohittamaan, valikoimaan kuulemansa.

Olen käynyt paikoissa, palannut takaisin ja tajunnut: jokin on tulossa. Ei auta kuin odottaa.

Ulkona myrskyää. Olisinpa vielä merellä. Mantereella on niin kamalan ahdasta, tuulikin tyssää talon seinään, keskuslämmitys lamaa taivaan laakeudelle herkistyneen hermoston,

on niin kamalan huono näkyvyys. On vaikea nähdä, mitä on tulossa.

Ei auta kuin odottaa. Odotellessa voi etsiä merkkejä.

Liikennemerkkejä vaikka. Sillä lailla voi esim. löytää varoituksen omasta elämästään:

Onneksi en löytänyt sitä ajoissa. Mutta tämän onneksi löysin:

Nyt osaan väistää mereen putoavia autoja. Sillä aikaa kun odotan.

Sitä, mikä on tulossa.

Olen miettinyt talvipesästäni kömpimistä.

Tämä on vasta harkinnassa. Kevään suhteen ei kannata tehdä mitään hätiköityä, eihän sitä tänä vuonna tehnyt luontokaan. Nyt se kuitenkin näyttää antaneen periksi, itselleen ehkä.

Minä vasta harkitsen.

Mietin, mikä menneessä talvessa tällä kertaa oli pahinta, ja valinta on selvä:

se, etten ryhtynyt ajoissa kirjaamaan ylös kaikkia tekemiäni kirjoitusvirheitä. Ne nimittäin kertoisivat elämästäni tuhannesti enemmän kuin lukematon – toivottavasti – määrä päiväkirjojani, joita yritän sulloa pois silmistä.

Paras jää aina tallentamatta, paras ja ihmeellisin. Tiedän tehneeni hienoja virheitä,

mutta suurin niistä on se, että ne on nyt kaikki korjattu. Paitsi suurin kaikista.

En enää uhoa missään uusien näkökumien löytymisestä enkä kurjallisuusterapian mahdollisuuksista. Enää työkalupakkiini ei kuulu sosiaalipedagoginen yöote enkä tee kehtaamistyötä. Ja nämä sentään olivat vasta pientä. Kaiken ison ja hienon unohdin.

Kysynkin nyt: miksi?

On kai kevät. Se yrittää ikkunasta, tanssittaa huonepölyä.

Täytyisi tomuttaa. Täytyisi ottaa itseään niskasta, ravistella. Mattoparvekkeella vaikka. Mutta niin kauan kuin kevättuuli tanssittaa katupölyä, minä en jaksa.

Peskää ensin kadut, pyyhkikää puut ja pensaat silmujen tulla. Ennen en täältä kömmi.

En ole enää ihan varma, kuinka kauan tämä kori on kotioveni ulkopuolella kyyhöttänyt, mutta luulen, että viikkojen sijaan kyse alkaa nyt jo olla kuukausista.

Siitä olen kuitenkin ihan varma, että minä itse asetin tämän korin tähän, rappukäytävään kotini oven viereen, ja että silloin kun se tapahtui, aikeeni olivat paitsi reippaat, myös vilpittömät.

Ihan pian tulisin napanneeksi tämän korin syliini ja kiikuttaneeksi sen kellariin, muiden rumien koristeiden viereen.

Ihan pian.

Eihän se vaikeaa olisikaan ollut, mutta joillain asioilla vain on oma aikaikkunansa. Ja kun se sulkeutuu, me olemme ihmisinä yllättävän kädettömiä. Ja sen jälkeen päällimmäiseksi vaihtoehdoksi harvoin jääkään muu kuin katsoa muualle.

Olen oikeastaan ihan kamalan ylpeä siitä, kuinka koko perheeni nyt maaliskuun puolivälin jälkeen sen joka päivä tekee. Me kaikki vain kotiin tullessamme leikimme, ettei se kori enää ole siinä. Ja me olemme siinä myös onnistuneet.

En tiedä, miksi minun äkkiä kuitenkin, jälleen kerran kotiin tullessani, silti piti yllättäen ottaa siitä kuva. Ehkä se oli äkillinen tarve olla jossain läsnä, edes rappukäytävässä,

edes hetken,

ehkä minulla oli äkillinen tarve nähdä ohi sen, mitä on. Enkä kuitenkaan päätynyt näkemään muuta kuin sen, mitä on. Omalla kotiovellani.

Olen välttänyt kirjoittamasta mitään blogia. Tämä ei ehkä vähiten liity siihen, että joku sukulainen on männäviikkoina viitannut siihen, että olispa kiva lukea taas jotain mitä kirjoitat,

eikä varsinkaan siihen, että on erehtynyt liittämään olemattoman osoitteensa turhien apurahahakemustensa tai muiden olemassaoloyritystensä oheen.

Sellainen lakkaa motivoimasta, sanomista.

Olen odottanut, että aika kuluisi. Olen odottanut, että ne harvat, jotka tietävät minun täällä joskus vähän puhuvan, unohtaisivat minun koskaan mitään puhuneen. Sillä se lohduttaisi minua. Ja minua harvoin enää nykyään motivoi tekemään oikein mitään oikein mikään muu kuin lohtu.

Olen toki myös välillä yrittänyt kirjoittaa jotain. Olen yrittänyt laatia asiallisiin paikkoihin niihin moitteettomasti sopivia tarpeellisia lauseita,

olen kääntänyt tunnetta kieleksi, olen antanut sille ymmärrettäviä nimiä, naamioinut sen asiaksi. Olen tukenut toisia sopivien sanojen löytämisessä sille, mille ei sopivia sanoja ole,

ja sitten, lopulta, kaiken ammattitaidon alkeita hipovan yritykseni keskellä olen eniten itse ilahtunut omista kirjoitusvirheistäni. Että kun olen laatinut ohjaussuunnitelmaa kirjoitusryhmälle, jossa kuolleiden lasten äidit saavat viimein sanoa kynällään sen, mikä sen on sanottava, ohjaussuunnitelman otsikoksi tulen sitten kirjanneeksi:

terapeuttisen kirjoittamisen ryhmä lapasensa menettäneille.

Eikä minua edes hävetä se, että nauran itsekseni yössä. Omalle pystymättömyydelleni.

Minä en enää aio kiikuttaa noita koristeita mihinkään kellariin. Olkoot siinä, jouluun ei enää ole kuin reilut yhdeksän kuukautta, miksi vaivautua nyt, kun aurinko viimein paistaa ja kaikenlainen ruoho kohta tuoksuu,

miksi vaivautua nyt, kun me kaikki olemme jo tottuneet. Minä ja perhe ja naapurit ja rappusiivooja,

miksi suotta hetkauttaa mitään sellaista, johon me kaikki olemme jo ehtineet tottua, ja mikä ei ketään meistä enää hetkauta. Sillä maailma on viime aikoina hetkauttanut kaikkia meitä jo ihan riittävästi ilman, että kukaan siirtää tätä koria.

Minä en sitä enää ainakaan aio tehdä. En ennen ensi joulua.

Jos se vielä tulee.

Minulla on salainen harrastus.

Öisin, kun en saa unta, minä seuraan sitä, minkä kaikkien kirjastojen hyllyissä kirjani lepää aivan liikkumatta.

Internetissä on sivu, jolta tämän tiedon voi pienellä vaivannäöllä löytää. Se lohduttaa minua, kaikki tähän käyttämäni pieni mutta turha vaivannäkö. Tiedän nimittäin että

minun kirjani ei ole niissä kirjastoissa yksin. Sillä on seuraa, se pölyttyy yhdessä muiden lainaamatta jäävien kirjojen kanssa.

Niitä on siellä hyllyissä valtavasti. Öisin, kun valot on sammutettu, kirjojen hahmot hyppäävät kansista ja kyläilevät toisten kansien välissä. Käytävillä käy kuhina: minne mennä tänä yönä? Kenen kansissa vedetään kännit?

Minä haluaisin olla näkemässä sen kaiken sekoilun, kaikki ne aamuyöstä romahtavat romaanien kantavat rakenteet ja genreihinsä päiväsaikaan kahlittujen henkilöhahmojen holtiton syrjähyppely toisten tonteille. Nyt joudun vain kuvittelemaan sen kaiken.

Samaiselta nettisivulta löytyy myös, punaisella merkittynä, tieto siitä, minkä kirjaston kokoelmasta oma kirjani on paraikaa lainattuna.

Se se vasta lohdullista onkin. Että vaikka pääkaupunkiseudulta tänä yönä lainassa olevat kaikki kirjani kymmenen kappaletta todennäköisesti lepäävätkin joko tuttujen tai tutuntuttujen yöpöydillä velvollisuuden pölyn peitossa, niin Lappeenrannan, Keuruun ja Kemin kirjastoista sen on kantanut kotiinsa joku tuntematon. Ties vaikka hän olisi sen avannutkin. Ja Kotkassa heitä on kaksi!

Tämä on minusta aidosti hienoa. Tämä on se mitä elämältä enimmäkseen viime vuodet toivoinkin: että hiljainen tuntematon lukija toimisi selkäni takana ilman että tiedän siitä mitään. Muuta kuin paikkakunnan. Ja sekin on jo aika paljon.

Ehdottomasti hienointa oli kuitenkin törmätä taannoin omaan kirjaansa divarissa. En uskaltanut katsoa, oliko siinä omistuskirjoitusta, mutta hinnan katsoin: se maksoi kokonaisen kympin! Menin valtavan hyvälle tuulelle pitkälle yli yön. Kympin!

Nyt minä olen oikeasti olemassa.

Yleensä ei erityisemmin siltä tunnu. Maailma on hautautunut lumeen ja minä työhuoneelleni, silloin kun en hautaudu keittiööni. Olen alkanut pelätä kevättä. Aurinko saattaisi paljastaa sijaintini myös minulle itselleni.

Enimmäkseen sijaitsen väärissä töissä. Oikeita minulla on kamala ikävä.

Olen alkanut kuulla kuinka seuraava kirjani kuiskii. Vielä siitä ei niin saa selvää, mutta kun sen paksu vanha aihio tuli taas kertaalleen kaivettua kaapista, kun etsin siitä yhtä lausetta, supina on jäänyt vaivaamaan korvia.

Luminen talvi on aina ollut paras aika sanojen tulla. Tänä vuonna ne kaikki tulevat hukkaan, ne täytyy vääntää kuvaamaan asioita, jotka voisivat hyvinkin kiinnostaa minua jos olisin joku toinen.

Harmi etten ole. Mutta minuna on kyllä kivempaa.

Minuna saa sentään valvoa yönsä ilman että onnistuu tekemään yhtään järkevää asiaa.

Olen käynyt paikoissa, yrittänyt olla tiloissa siten kuin olisi hyvä. Opiskellut, kirjoittanut esseitä ja raportteja, suunnitellut, ottanut yhteyksiä, yrittänyt.

Ei auta.

Kaikki tilat tuntuvat ahtailta. Huoneet, päivät, iltapäivät ja internet. Kaikkialle kulkee mukana tunne siitä että joo mutta ei,

kyllä mutta ei,

jotain tällaista kyllä, mutta ei näin. Ei näin ahtaasti.

Olen yrittänyt asettaa itseäni maisemaan, samaan kuvaan sievästi kera lähdeviitteiden, laittaa hänet kuulumaan. Ei auta. Olen kuunnellut järkevää selkeää puhetta, jäsenneltyä, ja tuntenut, kuinka vierasta se on ja kuinka itse ääneen tuottamani järkeily saa minut voimaan pahoin, kynästä puhumattakaan. Minä menee hankalaksi ja käpertyy, ei haluaisi kuulla. Tausta on aina jotenkin väärä ja suustakin tulee vääriä sanoja, tai ihan okei ne varmasti monen mielestä ovat, varmasti ihan ymmärrettävää puhetta, kynästä puhumattakaan,

mutta kun ja sepä juuri.

On vain yksi paikka mennä jossa tausta ei tunnu ahtaalta: oma työhuone.

Kukaan ei odota siellä mitään. Ikkunoista ei näe sisään, aikataulua ei ole eikä kenenkään katsetta,

on vain huonekasveja,

mikään ei odota. Paitsi se, mikä on tapahtuva. Ja sekin vain itseään. Minun ei tarvitse tehdä mitään, ei täyttää mitään, ei osoittaa olevani,

ei tarvitse kuin olla. Siten kaikki tapahtuu. Huonekasveja kuuntelemalla, katsomalla niistä ohi.

Työhuone ei ole ahdas, sillä kukaan ei ole täyttänyt sitä millään eikä aika liiku. Se vain on.

Illalla kävin uimassa. Vesijuoksin uimahallissa. Se on riittävän järjetöntä, juosta samaan aikaan ilmassa ja vedessä ja silti kellua, heiluttaa käsiä ees taas ja polkea,

se tekee hyvää. Koko keho unohtaa mihin sen pitikään jämähtää ja mieli pääsee –

noh.

Irti.

Jossain kolmen vartin kohdalla se sitten tapahtuu.

Tulee ajatus.

Se tulee tyhjästä. Se tulee ilmassa juoksemalla, pinnalla ja pinnan alla. Se tulee toistosta ja pyytämättä, se tulee sillä ettei sitä odota, varsinkaan kukaan muu,

siten se pääsee irti.

Ennen tämäniltaista ajatusta minä hetkeksi asetuin tilaan siten, ettei se tuntunut ahtaalta. Tunsin äkkiä koko uimahallin tilan ylläni, kaiken sen ilman. Ajattelin: onpa tämä uimahalli iso, täällähän mahtuu olemaan.

Olin hyvin yllättynyt. En ole huomannut sitä ennen. Olen uinut siellä ehkä noin kaksikymmentä vuotta,

sinä aikana se ilmeisesti on kasvanut. Viimein on sekin halli kasvanut riittäviin mittoihin riittääkseen tilaksi joka riittää, eräille.

Tilaksi, johon ajatus voi tulla.

Illalla kerroin ajatuksen ystävälle. Se oli yksi lause vain, yllättävä. Ystävää nauratti. Kerroin epäileväni, että lause tuli varmaan siksi, että olin oikeaan aikaan oikeassa altaassa. Ystävä vastasi yhdellä sanalla:

kairos.

Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa. Nyt tiedän: olen ehkä tiennyt sen aina.

Nyt sillä vaan on nimi.

Nimen voi googlata, mutta googlaamalla se ei tunnu samalta. Googlaamalla mikään ei ylipäätään tunnu, paitsi usein ahtaalta. Tämäkin ruutu on niin kamalan pieni, ei tähän mitään mahdu, ei tästä näe kovin kauas,

oikeastaan tästä ei näe oikein mitään. Mikään hakusana ei ikinä riitä. Tähän voi vain puhua, huhuilla kaikki toiveensa vaikka, eikä kukaan varmaankaan kuule,

paitsi kairos. Joka jaksaa kyllä odottaa.

Sillä ei koskaan ole kiire.