Aatonaattona muistan: minullahan on blogi.

Aatonaattona se tuleekin tarpeeseen. Se saattaa pelastaa tilanteen.

Joulu ei oikein käynnisty. En löydä itsestäni ruuhkassarämpijää, olen hukannut hänet. Sisäinen graavilohenjonottajani on vaipunut koomaan. Lisäksi vaikuttaa siltä, että tänäkin vuonna lähipiiri ehkä saa lahjaksi vain keskeneräisiä käsitöitä.

On meillä kuitenkin kovasti yritetty. Olemme rakentaneet siltoja vuodenaikojen välille. Kaikkihan on kiinni asetelmasta ja aika nyt vaan kulkee niin nopeasti. Asetelmassa 1 eilinen kesä kohtaa parvekkeella luontevasti huomisen joulun.

Kun tilanne nyt on tämä, ei siivoamisestakaan tarvitse olla huolissaan. Tilanteen edetessä tuuli on temmanut jäähtyneet piparkakut parvekkeen lattialle ja ne piiloutuvat paraikaa kauniisti tulevan valkean joulun alle.

Olisi parikymmentä asiaa tehtävänä. Siksi minä enimmäkseen kyyhötän. On tullut synnytettyä sen verran monta elämää, että huomenna olohuoneen pöytään täytyy asentaa jatkopala ja tänään voi miettiä, missä meillä säilytetään silitysrautaa. Pöytäliinan jo löysin. Sitä, mitä sille katetaan, minä en vielä tiedä. Sisäiseen graavilohenjonottajaani ei juuri nyt saada yhteyttä.

Mietin sitä silitysrautaa ankarasti. Minua ei saa nyt häiritä. Aamukahvien jälkeen keitin toiset aamukahvit, aamutakki on juuttunut päälle.

Kuusi on kuitenkin hankittu. Koska eräs synnyttämistäni elämistä on myös itse alkanut osallistua synnytysten iloihin, kuuselle asetettavat vaatimukset ovat keventyneet. Tuuheus ei enää merkitsekään kaikkea, tärkeämpää on ettei yksivuotias ylety riisumaan sitä. Asetelmaan 2 olen pyrkinyt lisäämään joulun sanoman, ihan vaan itseäni varten, laitan sen kuitenkin tähän myös muistutukseksi muille.

Olen katsellut kuusen läpi ulos koko aamupäivän. Olen kuvitellut mielessäni itseni kaupungille seisomaan hyllyjen edessä, olen nähnyt tämän väsähtäneen naisen laahustamassa kaupasta toiseen ymmärtämättä, mikä on joulun päämäärä.

Tässä kahvikupin kanssa häntä mielessäni katsellessa hän on kieltämättä kiinnostava hahmo, toki kieltämättä vain minulle itselleni. Joka vuosi hän hakeutuu väkisin sinne hyllyjen väliin vihaamaan omia ja muiden odotuksia, joita hän ei koskaan oikein erota toisistaan, puhumattakaan siitä että todella tavoittaisi kumpiakaan.

Parasta toki olisi ettei niitä ollenkaan olisi. Kuten yksi ystävä eilen totesi: joulun pitäisi olla jotain, johon vaan kävellään sisään. Ilman että sen eteen täytyy itse tehdä mitään.

Niin. Ei joulu ole jotain, joka vain joka vuosi tulee. Kunpa tulisikin. Joulu ei koskaan tule, sitä täytyy maanitella. Sitä täytyy käydä etsimässä, siitä täytyy olla huolissaan, sitä on kannettava väkisin ylös rappukäytävän loputtomia portaita, uudestaan ja uudestaan, että kotiin saataisiin joulun tunnelma.

Sanomattakin on selvää, millainen tunnelma siitä tulee kun perheen äiti yrittää riuhtoa ovenkarmeihin tarttunutta joulua sisään eteiseen. Siinä hommassa glögi loppuu aina kesken ja lapset toivoisivat, että olisivat jo kasvaneet aikuisiksi,

ja siinä hommassa, joulu joulun perään, he myös niin tekevät. Äidin riuhtoessa jouluja ovesta hän ei vaan ehdi huomata, mitä lastenhuoneissa tapahtuu.

Hän ei ehdi huomata, kuinka aika kuluu.

Äkkiä aika on kulunut, ja kun aika kuluu, kaikki alkaa alusta. Olohuoneen matolla on taas hujan hajan palikoita ja duploja.

Se on hyvä.

Asetelma 3 on lisäys edelliseen ja tehty kauppalistan sijaan. Kauppalistat kun on jo niin nähty.

Saattaakin olla, että aatonaaton sijaan sisäinen graavilohenjonottajani herääkin koomasta vasta jouluaattoaamuna, tai sitten hän ei enää herää ja tapahtuu toisen ystäväni eilen ehdottama joulun ihme: aamulla me kaikki vain kävelemme siihen sisään.

En saanut lähetettyä yhtään korttia, en tänäkään jouluna. Sinä, joka sait kortin tai lahjan sijaan vain linkin tähän kirjoitukseen: sori siitä. Ja jos omatkin postimerkkisi tarttuivat sormiisi eikä yksikään tervehdys edennyt, voit laittaa tämän kirjoituksen kiertoon. Levitköön joulun armo kulovalkean lailla kaikkiin koteihin, joissa äidit – isoäideistä puhumattakaan – tuijottavat ratkaisevalla hetkellä eteensä pystymättä enää vastaamaan joulun selkäpiitäkarmivaan kutsuun.

Hyvää sisäistä joulua sinulle ja kaikille muillekin, huolimatta siitä mihin malliin se lopulta ulkoisesti saadaan nykäistyä ovesta. Ehkä se pärjää rappukäytävässäkin.

Marraskuu.

Valo on viety.

Olen taas viettänyt aikaa pellon laidassa. Tekemätön on seisonut ovella koko viikonlopun, katsellut minua siinä.

Olen katsellut muualle,

katsellut kirjoja, lukenut. Poltellut kynttilöitä, kerännyt voimia. Poltellut lisää kynttilöitä ja kerännyt lisää voimia.

Voimat tulevat tarpeeseen kun muu valo on viety.

Lauantaiaamuna minun ei kuitenkaan tarvinnut olla yksin. Sain vieraita.

Eläinmaailman ystävällisyys auttaa jaksamaan. Sitä esimerkiksi kun Volvon kojelaudassa palaa jälleen moottorin vikavalo.

Jotkut piittaavat sellaisesta heti. Meillä taas kojelaudan valot otetaan vakavasti vasta kun ne ovat punaisia. Vikavalo on keltainen, sitä tarvitsee alkaa ajatella vasta kun se on palanut useamman viikon, tai kuukauden – väsyttämällähän se sammuu itsestään – tai oikeastaan vasta juuri ennen kuin auto on pakko katsastaa.

Eli tänään.

Onneksi pellon laidassa meininki on vielä ennenvanhainen. Täällä ei tarvitse liukastella internetissä löytääkseen Volvolleen ymmärtäjän. Täällä päin voi vaan ajaa ainoan autokorjaamon pihaan, avata oven ja kysäistä, ehtiskö joku vähän lueskella meidän koodeja.

Täällä päin joku aina ehtii. Vaikka eihän siitä varsinaisesti mitään apua ole,

sillä,

kyllähän minä arvasin, että vikavalo herjaa taas ulkolämpömittarin anturin heikkoutta, vaikkei siinä missään vaiheessa ole ollut mitään heikkoa, lämpömittari mittaa hienosti ulkolämpöä ja näyttää sen sisällä celsiusasteina.

Nyt vaan saatiin toinenkin riesa. Tällä kertaa vikakoodinlukija tiesi hetken piipitettyään kertoa:

imusarjan paineletku epäuskottava.

Niin.

Minä ja autonkorjaaja katsoimme toisiamme. Korjaaja huokaisi, pudisti päätään ja avasi konepellin.

Niin. Imusarjan paineletku oli hyvin paikoillaan eikä siinä ollut mitään vikaa. Se vaan on lakannut olemasta uskottava.

Kuinka kertoa tästä katsastusmiehelle?

Mietin että runomuoto voisi olla hyvä.

Autokorjaamolta ajoin uimahalliin, sillä pikkukaupungin uimahalli on ihmisen suurin ilo. Sieltä saa oman radan silloinkin kun siellä on ruuhkaa.

Pukuhuoneessa ihmisen ilo kuitenkin herkästi haihtuu, mikäli hän erehtyy altaasta noustuaan tarkistamaan vahingossa puhelimestaan sähköpostinsa ja sitä myöten sijaintinsa maailmankaikkeudessa.

Niin. Se on aina väärä. Taas on joku lomake täytetty väärin.

Uimahallin pukuhuoneessa meinasin purskahtaa itkuun. Keitä varten ihminen keksi lomakkeet? Ja miksi niille annettiin tuollainen nimi? Viitataanko niiden täyttämisellä tosiaan lomailuun? Voin vakuuttaa, että elämä lomakkeita täytellen on kaikkea muuta.

Kotimatkalla kietouduin Volvoineni marraskuun valoon.

Jotenkin se lohduttaa, ettei mitään näy, mutta varsinainen lohtu odottikin perillä pellon laidassa.

Siellä odottivat taivaan kaikki tähdet.

Nousin autosta, nostin katseeni taivaalle, vedin henkeä ja pelastuin.

Minulla on sentään nämä. Tili on tyhjä ja lomakkeet täytetty väärin, mutta taivaalla palavat tähdet ja talossa sentään vielä sähkövalo, jonka minä sinne uimaan lähtiessäni unohdin.

Ikkunan eteen unohdin tietenkin myös viime kesän pelargoniat.

Illalla ikkunasta ulos katsoessa marraskuussa ei näe kuin itsensä ja keittiön, joka itseä kannattelee. Ettei hän vajoaisi.

Illan jälkeen hiipii yö. Yöhön puolestaan hiipii aamu, sillä aikaa kun minä nukun.

Taivaalle on syttynyt uusi valo, haalea.

On lähdettävä kaupunkiin. On mentävä ihmiseksi sinne, sellaiseksi joka esittää pystyvänsä, lomakkeisiin vaikka ja kulloinkin vaadittavaan suoritukseen, hampaiden harjaamiseen, katsastusmiehen harhauttamiseen ja yleiseen komenteluun kotioloissa.

Onneksi Volvossa on sentään stereot. Ja onneksi ne edelleen toimivat.

Laulan koko matkan niiden mukana. Laulaminen auttaa, marraskuuhun.

Niin joo, mainos.

Unohdin. Olisi se kai täytynyt laittaa tähän jo aiemmin.

En ole tunnettu oikea-aikaisuudestani. Voi myös olla, etten koskaan tulekaan olemaan, mutta mikäli näin kävisi, se olisi totisesti kova yllätys. Ihan kaikille.

Esiinnyn Käpylän kirjastossa kahden ja puolen tunnin kuluttua.

Olen istunut sängylläni, valinnut kirjastani sivut, jotka ajattelin lukea ääneen.

Jos joku siis tulee paikalle, joku muukin kuin minä ja kirjaston väki.

Siinä ne nyt sitten, post-it-lappuset. Siinä ne nyt törröttävät, ryppyisellä lakanalla.

Olen viime päivät jatkanut mitäänaikaansaamattomuuttani. Se on ollut viikon teema, tämänkin viikon.

En edelleenkään näytä pystyvän muuhun kuin lukemaan toisten runoja.

Onneksi toisia on niin paljon.

Olen kuitenkin myös opetellut fokusoimaan, tai yrittänyt ainakin. Se on sitä, että kysyy keholtaan jotain, mitä epäilee sen ehkä tietävän. Jos käy tuuri, keho vastaa.

Se vastaa ilman sanoja.

En ole tottunut sellaiseen. Olen tottunut kysymään kaiken kynältä, en suinkaan omalta ruumiiltani. Kynän kanssa on kiva asioida, se on hyvin luotettava. Nykyään.

Tämä kehoni sen sijaan – siinä asuu selvästi joku pieni eläin, jota en tunnista. Joku nimetön.

Joku sanaton joka osaa vain vipeltää tai lamautua.

Epäilen että se on ehkä joku päästäinen. Eikä se vaikuta kauhean järkevältä.

Lamautumisherkkä päästäinen tavattavissa siis Käpylän kirjastossa kohta. Ymmärrän kyllä jos ette tule,

mutta toisaalta,

olisipa mukavaa jos joku edes tulisi. Sillä mitä enemmän minä omasta kirjastani jotain luettavaa etsin, sitä luontevampi on ajatus siitä, että niin,

juuri näinhän tämän piti mennä. Kansien väliin, ammatiksi.

Kyllä kai sitä voi harjoittaa hyvin pienenä eläimenäkin.

Itse asiassa juuri päästäinen on tähän vaisuun kirjailijaskeneen ihan hyvä. Suipponokkainen ja nopea, ei liiemmin ajattele.

Johan minä ehdinkin. Ajatella.

Enää en näytä ehtivän. On niin kiire vipeltää ja jähmettyä, yrittää kysyä pikku jyrsijänkeholtaan että nonni, asetupas nyt siihen lattialle isolle matolle pienet ketarat ojossa ja kerropas nyt, mikä on tämä tunne.

Ei se tiedä.

Se on sanaton.

Onneksi suru ei enää ole. Ja onneksi se on päässyt vapaaksi.

Vapaan surun ilta Käpylän kirjastossa tänään torstaina 4.11 klo 18.30, os. Väinölänkatu 5, 00610 Helsinki.

(Tämä tähän päättyvä lyhyt kirjoitusten sarja avautuu parhaiten heille, jotka ovat lukeneet esikoiskirjani.)

Kuinka siellä kirjamessuilla lopulta kävi?

Kaikki kääntyi hyväksi.

Kotoa lähtiessä eläinmaailma kuitenkin katsoi kysyvästi: oletko nyt ihan varma että haluat mennä sinne?

Enhän minä tietenkään ollut. Mutta harjoitin urheutta.

Ehjiä sukkahousuja en kuitenkaan löytänyt. Kissat tyrmistyivät.

Messukeskuksessa kirja oli edelleen omalla paikallaan. Pino ei ollut yhtään madaltunut, mutta eipä sitä kukaan odottanutkaan. En minä ainakaan.

22 minuuttia menivät ohi hyvin nopeasti. Ehdittiinkö siinä sanoa yhtään mitään,

ehkä jotain, en tiedä. Ainakin ehdin lukea kirjastani muutaman sivun.

Minusta on ihanaa lukea ääneen omaa tekstiäni. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla vaivaannuttavaa,

mutta ei. Se on ihanaa. Voisin tehdä sitä vaikka kuinka. Olisin helposti voinut lukea ääneen koko kirjan,

mutta ei. En ehtinyt.

Omakuva jäi ottamatta, miksipä ei olisi jäänyt. Jälkeen päin otin vain kuvan siitä, missä me istuimme.

Siinä oli mukava istua. Myös seura oli mukavaa.

Ulkona pimeä oli tullut. Puolivälissä kotimatkaa pysähdyin, käännyin katsomaan taakseni. Sinne se jäi, Messukeskus.

Oliko Sofia siellä?

En tiedä. Unohdin katsoa, keitä yleisössä istui.

Kotiin ajoin kirjaston kautta. Kävin katsomassa, olivatko ne laittaneet sinne oveen sen lapun, niin kuin oli sovittu.

Olivat ne.

Katselin sitä lappua hetken. On sunnuntai, kirjasto oli kiinni.

Seisoin siinä, ajattelin: olen nyt tässä. Olen tullut tähän.

Sitten käänsin pääni.

Sofia istui aidalla kirjaston vieressä.

Hän istui siinä kaikessa rauhassa, heilutteli jalkojaan.

Hän katsoi minua pää kallella,

hän hymyili.

Poikanen katsoi taivaalta kuinka minä pyöräilin kotiin.

Vapaan surun ilta torstaina 4.11.2021 klo 18.30 Käpylän kirjastossa, os. Väinölänkatu 5, 00610 Helsinki.

(Tämä pian päättyvä lyhyt kirjoitusten sarja avautuu parhaiten heille, jotka ovat lukeneet esikoiskirjani.)

Sunnuntai.

Minä pääsin sinne messuille perjantaina, mutta Sofia ei ollut siellä.

Kirjani näytti olevan yhdellä pöydällä. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, sehän oli omalla paikallaan.

Minä vaan en tiedä, mikä omani on.

Tunsin itseni hyvin pieneksi eläimeksi.

Mikä bussi menee Muumilaaksoon? Uskon että sieltä minulle voisi löytyä jokin paikka.

Aamupäivä on hiljainen. Lapset nukkuvat vielä.

Käännyn katsomaan kuolleen lapsen kuvaa.

Enää sen katsominen ei satu.

Hän on mennyt omalle paikalleen. Ja vaikka minä en olekaan vielä löytänyt omaani, kai tästä voi kohta silti nousta, pestä hampaat ja laahautua sinne messuhalliin.

Muumilaaksoon varmaan ehtii myöhemminkin.

Keskustelen Helsingin kirjamessujen Esplanadi-lavalla tänään sunnuntaina 31.10.2021 klo 17 yhdessä Henna Mäkelinin kanssa.

(Tämä eilen alkanut lyhyt kirjoitusten sarja avautuu parhaiten heille, jotka ovat lukeneet esikoiskirjani.)

Perjantai.

Eksyinkö eilen matkalla kirjamessuille?

Joo, keittiöön.

Ajattelin että pyyhin vaan ennen lähtöä tämän tiskipöydän tästä. Ja pyyhinkin. Ja tiskikoneen täytettyäni ajattelin että onhan sieltä messuilta sitten mukavampi palata, jos on myös imuroinut.

Ja sitten huomasinkin, että olohuoneen kesämatto täytyisi vaihtaa talvimattoon. Ja että oikeastaan olisikin aika kiva pestä vähän pyykkiä. Ja pyyhkiä pölyt pianosta. Ja ehkä vähän ajatella –

se vaan on kotitöistä vaarallisin.

Ajattelin ihan vaan vähän.

Ajattelin että mikä tämä juttu nyt on. Että en saa lähdettyä.

Sitten huomasin ehdottavani itselleni: entä jos en meniskään. Kun mullahan on lukemattomia kirjoja täällä kotonakin.

Itseni helpottui. Hän pystyi taas hengittämään. Hän asettui sohvalle lukemaan, tunsi kuuluvansa. Juuri siihen.

Tuli ilta, tuli yö. Tuli uni. Sitten tuli aamu.

Aamulla sama keskustelu itsen kanssa alkaa alusta. On kysyttävä: onko täällä jotain siivottavaa vielä, vai joko sinne messuille sopisi mennä –

ja juuri siinä kohtaa, juuri tässä, huomaan kuinka Sofia äkkiä seisoo makuuhuoneen ikkunan edessä.

Hän seisoo siinä pää kallella, katselee lehdettömiä puita.

Hän ei pysty.

Hän on aivan hiljaa, seisoo siinä muuhun pystymättä.

Hänen pystymättömyytensä on minun lohtuni.

Onko mitään oudompaa kuin esikoiskirjailija, jonka on lähes mahdotonta astua sisään Messukeskukseen juuri sinä kirjamessuvuonna jona hänen oma nimensä on yllättäen listattu ohjelmalehtisen esiintyjälistaan?

On varmasti. Maailmahan on outoutta täynnä. Mutta onnistuin kyllä yllättämään tällä itseni – ja se on aika hyvin. Se itse kun luuli jo tottuneensa, minuun.

Niinpä keskustelen nyt sitten eilisen itseni kanssa tämän päivän tilanteesta. Että voitaisko me kuitenkin harkita sitä lähtöä kohta. Kun olisi se kulkulupakin.

Että kai sitä voisi käydä edes katsomassa, myydäänkö siellä sitä omaa kirjaa ollenkaan vai ei,

että olisiko se vaikka unohtunut laittaa sinne pöydälle.

Kumpi olisi parempi: että olisi, vai että ei?

Sängyltä alkaa kuulua rapinaa.

Käännyn katsomaan. Kissa syö messulehteä.

Seuraan sitä hetken. Ja kun kissa on lopettanut, käännyn katsomaan takaisin ikkunaan päin.

Sofia on hävinnyt.

Taas hän jätti minut yksin.

Lähtiköhän hän sinne messuille? Ilman minua?

Ei kai hän vaan vienyt minun pyörääni?

Keskustelen Helsingin kirjamessujen Esplanadi-lavalla sunnuntaina 31.10.2021 klo 17 yhdessä Henna Mäkelinin kanssa. Mikäli onnistun saamaan itseni maaniteltua sinne.

(Tämä tänään alkava lyhyt kirjoitusten sarja avautuu parhaiten heille, jotka ovat lukeneet esikoiskirjani.)

Täytyisi lähteä kirjamessuille. Kun on se kulkulupakin.

Mikä tässä nyt jarruttelee?

Taidan arvata.

Sumu on laskeutunut kaupungin ylle, messusumu. Se on luonnolta hyvin ystävällistä. Jotain tuollaista toivoinkin. Voin lähteä pyöräilemään kohti Messukeskusta ja toivoa eksyväni matkalla.

Onkohan Sofia siellä.

Entä jos Sofia ei ole siellä.

Entä jos olen siellä vieläkin ulkopuolinen, vieläkin yksin. Entä jos Sofiakin edelleen on?

Ajattelin että kulkulupa ja oma nimi esiintyjälistassa voisivat jotenkin auttaa. Tänään huomaan kuitenkin lamaantuvani, niin kovin tuttuun tapaan. Messuhumu on laskeutunut Pasilan sumun sisään, ja minä pelkään, että se tekee minusta taas apean.

Sanon itselleni tuomiten: ryhdistäytyisit.

Itseni katsoo takaisin, tuomitsevasti.

Näin olen siten tuominnut itseni kahdesti. Näin tämä tänään menee.

Seuraavaksi lähden kirjamessuille. Jos joudun perille asti, lukitsen pyörän, näytän ovella kulkuluvan, kuljen portista,

menen näkymättömäksi. Se auttaa.

Onneksi tänään on vasta torstai.

Keskustelen Helsingin kirjamessujen Esplanadi-lavalla sunnuntaina 31.10.2021 klo 17 yhdessä Henna Mäkelinin kanssa.

Lähdin pellon laitaan. Otin kukat mukaan, etteivät kissat söisi niitä poissaollessani, kun kukaan ei olisi huutamassa heille: kuonot irti mun kukista nyt heti!

Perhe vaikutti ilahtuvan siitä, että kukat lähtivät maalle lepäämään.

Pelkääjän paikalla kukat ovat parasta seuraa. Ne kun eivät tahdo puhua.

Perillä pellon laidassa perjantai kesti pitkään.

Perillä pellon laidassa väsyneillä äideillä on tapana hoivata itseään tanssimalla itsekseen keskellä yötä kun kukaan ei ole pudistelemassa päätään. Pellon laidassa saa heilutella käsiä ilmassa ilman syytä niin, ettei se ole kenenkään mielestä noloa. Tiesittekö? Se on parasta tehdä juuri maaseudun rauhassa, sillä siellä kukaan ei koputa oveen ja sano: voisko ton musiikin laittaa vähän pienemmälle.

Pienempää musiikkia on paljon typerämpää tanssia kuin isompaa.

Koputusta kuului silti, päiväsaikaan. Talitintit koputtelivat seinää koko viikonlopun.

En käynyt kysymässä, mitä asiaa. Ehkä heillä vaan oli tarve remontoida.

Sunnuntaihin saavuttaessa kukat alkoivat osoittaa väsymisen merkkejä. Siksi poimin joukosta aikuisilta lapsiltani saamani kimput ja ripustin ne verhotankoon lepäämään.

Kukat ovat muisto. Ne ovat muisto siitä kuinka jokin meni valmiiksi,

ja kuinka se sitten hiljeni.

Kohta se on omalla paikallaan, kirjastossa. Ja sinne kun se sitten päätyy, tulee lopullinen hiljaisuus.

Sitä ennen esiinnyn kuitenkin Helsingin kirjamessuilla Esplanadi-lavalla sunnuntaina 31.10 klo 17. Me keskustelemme siellä yhdessä Henna Mäkelinin kanssa yhteisestä hilpeästä aiheestamme Lapsen sairaus ja kuolema sillä aikaa kun muu messuväki jo pakkaa tavaroitaan. Meillä on 22 minuuttia aikaa sanoa jotain.

Mitähän se mahtaa olla.

En yhtään tiedä.

On tullut tiistai. On aika pakata kirjakassit autoon ja todeta, että niin, tekemättä jäi tälläkin kertaa kaikki mikä piti, kaikki työ,

kaikki tehtävät. Kun piti vain tanssia, juoda kahvia ja katsella pellolle.

On aika palata kaupunkiin.

Joutsenetkin tekevät lähtöä.

Näkemiin joutsenet.

Näkemiin hiljainen talo, vedetyn kellon itsekseen hiipuva tikitys.

Sunnuntain valo paistoi sänkyyni puolen päivän jälkeen.

Makuuhuone tuoksui kukkakaupalta, sotkuinen. Olin juhlinut kirjaani ystävieni kanssa, he toivat tuoksun lahjaksi.

Tuoksu seisoi maljakoissa makuuhuoneen ikkunalaudalla. Sen yllä roikkuivat kuivumassa toissa viikolla pestyt paidat, kärsivälliset. Ilma kannatteli pölyä.

Ilma kannatteli rauhaa. Valo osui lepäävän kasvoihin. Hän otti valosta kuvan, minä.

Hiljalleen sänky alkoi täyttyä. Tuli kissoja, tuli lapsikin. Sunnuntain valo tarttui heihin. Ei ollut kiire, ei tärkeämpää tehtävää.

Minä ajattelin: nyt on hyvin.

Vielä perjantaina ei ollut. Oli hyvin vaikea olla. Olo oli sanaton, jopa minulle, jonka sanat sentään ovat aika säännölliset.

Vasta kun istahdin illalla ravintolan mikrofonin eteen ystävieni odottaessa valkoisten pöytäliinojen ympärillä aivan liian hiljaa, minä ymmärsin:

niin. Tämähän on ollut vaikeaa. Tämä kaikki on ollut. Tämä on ollut vaikeinta mitä on ollut.

Olin jakanut pöytäliinoille etukäteen nenäliinoja. Olin hyvin selvillä siitä, että niille voi olla käyttöä. Olin jakanut nenäliinat, aivan kuin jaoin joskus hautajaisissa virsikirjat,

tietäen, että niin, kohta te ehkä itkette, ja minä ehkä kauheasti en. Minä itken vasta myöhemmin.

Ja näin myös taisin tehdä.

Lauantaina rauha tuli. Kirja on juhlittu. Kirjaa on luettu ääneen ja se on ostettu, sen vähän mitä sitä tullaan ostamaan. Aamulla jouduin nousemaan aikaisin, menemään tärkeisiin paikkoihin, sopiviin.

Iltapäivällä palasin niistä. Vaelsin keskustan kaduilla kotiin päin yksin, nostin katseeni taivaalle.

Siellä se oli taas.

Niitä on viime aikoina näkynyt usein. Jalat maassa kulkevat kutsuvat niitä pilviksi, valkoista harsoa sinisyyttä vasten, tietyn muotoista, ohutta.

Meille muille näkyy muutakin.

Ilmiselvä siipi.

Jalkani kulkivat kirjakauppaan. Menin perässä, olin hyvin väsynyt. Annoin jalkojen kulkea.

Ne pysähtyivät hyllyn eteen. Hyllyssä oli kaksi kirjaa muiden joukossa. Niiden selkämyksissä luki:

Salassa pidettävä.

Joku soitti pianoa.

Minä seisoin siinä, katselin kahta selkämystä, kuuntelin kuinka kirjakauppa soi. Seisoin siinä pitkään.

En tiedä, miltä tuntui. Ehkä ei enää tuntunut. Taivaalla siipi, kaupassa kirja, miltä se voi tuntua,

en minä enää tiedä.

Tuli sunnuntai. Illalla siivottiin. Sunnuntaina minäkin viimein pystyin, johonkin.

Toissaviikon paidat laitettiin kaappiin, makuuhuoneen pölyä yritettiin vähän hallita. Hallintaan sitä ei saa kuin hetkeksi, mutta onhan sen leijumista kaunista katsella, lokakuun valoa vasten.

Maanantaina valo on edelleen paikalla.

Lokakuun valo kulkee läpi asunnon, joka edelleen tuoksuu kukkakaupalta.

Minä lepään nyt. Minulla on sellainen päivä. Aurinko kiertää kotiani, syksyn viimeinen. Annan sen kiertää.

Olen tehnyt jotain sellaista, joka hämmästytti minut itsenikin.

Olen tehnyt mahdottoman. Ja sitten jakanut sen.

Se on hyvä tunne, tämän kaiken valon arvoinen.

Tärkeitä hetkiä elämässä: ajaa toiseen kaupunkiin hakemaan jostain varastosta oman kirjan tekijänkappaleita, ja muutamia muitakin kappaleita, pahvilaatikollisen verran.

Tärkeitä hetkiä elämässä: ajaa sinne yhdessä kera kuopuksensa ja perheen uuden vauvan, pojanpoikasensa, keskellä keskiviikkoa, syystä että emminävaantiedä, jotenkin tuntui että just näin tämä kannattaisi tehdä, en vaan ole ihan varma että miksi.

Jotenkin tuli vaan aamukahdeksalta mieleen ehdottaa perheen pienimmäiselle että hei, huvittaisko sua lintsata tänään koulusta, tarttis käydä Porvoossa. Voitko tulla mukaan. Kun mulla on siellä takapenkillä myös se lainavauva, joka melkein jo kävelee.

Niinpä me lähdimme. Meitä oli kolme.

Ja me pääsimme perille.

Perillä se melkein jo kävelevä vauva alkoi menettää hermojaan, siellä turvaistuimessa. Hän myös mainitsi siitä jotain.

Sillä aikaa minä kannoin autoon pahvilaatikkoa. Sieltä varastosta.

Perillä autossa minun teki pikkuisen mieli katsoa, kenen kirjoja olin autoon kantanut. Niinpä avasin sen pahvilaatikon.

Siinä kohtaa autossa takapenkin äänimaiseman jo saattoi havaita, paitsi kuopus, joka oli tajunnut varustautua kuulokkeilla.

Joten:

minä avasin oman kirjani ensimmäistä kertaa niin, että joku taustalla huusi.

Se tuntui ihan valtavan tutulta. Se tuntui suorastaan siltä että niin, olinko ikinä voinut kuvitella tapahtuvaksi yhtään mitään muuta.

En kai minä oikeasti ollut.

Välillä syötiin sitten sosetta ja pullaa ja nukuttiin päiväunet. Kirjalaatikko etupenkillä oli hiljaa ja odotti.

Elämä on sellaista. Ja lopuksi ajettiin kotiin,

moottoritietä niin, että hautausmaa, jossa oma kuollut lapseni nukkuu, vilahti ikkunasta sillä aikaa kun takapenkin turvaistuimesta käsin menivät jälleen jotkut pienet hermot.

Se oli yksi elämän päivä. Sellaisen elämän, jossa on tapahtunut kaikenlaista, ja edelleen tapahtuu.

Sellaisen elämän, joka joskus on pysähtynyt, pitkäksi aikaa, vain: jatkuakseen.

Mitä ajatella silloin, kun ohittaa moottoritiellä kuolleen vauvan hautaa, ja kuuntelee samalla kuinka elämä takapenkillä senkun jatkuu? Mitä ajatella silloin?

Kauniita, väsyneitä ajatuksia. Ajatuksia siitä että ihanaa kun joku taas huutaa,

ja voi miten kaunista se on,

ja kunpa hän pian lopettaisi.