Heräsin varhain siihen että sataa.

Minun kirjani ilmestyy tänään.

Se ilmestyy jonnekin varastoon. Se pinotaan sinne ehkä, pahvilaatikoissa, näin luulisin. Pahvilaatikkoja ei varmaan ole kovin montaa.

Se on ehkä tullut valmiiksi. Se on nyt laatikoissa hiljaa. Laatikoissa aivan hiljaa.

Odottaakohan se jotain.

Odotankohan minä mitään.

En tiedä, eikä taida tietää kirjakaan.

Täytyisi siirtyä eteenpäin, mennä uusiin päiviin. En taida tänään pystyä. Jään ehkä tähän.

Minulle on sanottu: onnea kirjalle. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Mihin kirja tarvitsee onnea?

Olen mennyt jähmeäksi, sulkeutunut. Jotain piti avata, että kirjaan saataisiin sivuja.

Se oli aikamoinen homma, viiltää auki jotain niin kivuliasta, enimmäkseen yksin. Siksi en tiedä, mitä siitä enää sanoa. Mitä sanoa siitä tässä? Mitä sanoa siitä missään? Mitä vastata, kun joku kysyy: mites se sun kirja?

Niin, mites? Siellä se nyt lepää, laatikoissa aivan hiljaa.

Markkinointia vailla se siellä lepää. Millaista on markkinoida omaa suruaan? Mikä on sen markkina-arvo? Pitääkö siitä puhuessa hymyillä? Kuinka itsevarmasti se tulee tehdä?

Mietin näitä viimeksi viime talvena. Silloin kirjaan syntyi sivu, jonka myöhemmin poistin, turhana. Sille ei lopulta ollut mitään käyttöä, ei siinä kirjassa,

mutta nyt –

ehkä tämä päivä, tämä kohta tässä on sille hyvä paikka:

Osta tästä hyvä suru, vanha jo ja paljon käytetty mutta kestävä ja ajoittain hyvinkin voimissaan. Luotettava, jättää takuuvarmasti tien päälle. Tämän kanssa valahdat vieläkin joskus kulman taakse polvillesi, kun muut jatkavat matkaa.

Tästä jos liikaa puhut, kahvipöytiin tulee tilaa ja kalenteriin väljyyttä. Tämä suru huolehtii ajanhallinnasta puolestasi. Se ei tunne soveliaita paikkoja, vääriä hetkiä vain,

se kulkee vaivattomasti ees taas läpi vuosien, kuljettaa sinua valon lailla läpi huoneiden, joissa muut eivät käy,

paitsi he, jotka ovat niissä joskus itkeneet. Paitsi he,

paitsi me.

Minun suruni voi ostaa tästä.

Oli paljon tekemättä. Niinpä ryhdyin lukemaan runoja.

Niitä löytyi hyllystä. Niitä on haalittu sinne, pinottu pystyyn odottamaan. Että minulla olisi jotain muuta tekemistä.

Nyt on. On ollut jo monta viikkoa.

Ei ole mitään niin lohdullista kuin väärään aikaan luetut runot. Se kun on niille ainoa oikea aika. Sitä ne vaan siellä hyllyssä odottavat,

pölyyntyen. Pöly ei niitä haittaa. Eikä minua, hyllyssä. Kirjapöly tuoksuu hyvältä.

On paljon tekemättä. Niinpä luen runoja. Aurinko on kaartanut pihan, mennyt piiloon, palaa maaliskuussa ehkä. Palatkoon.

Jatkan lukemista. Tekemätön istuu vieressäni sohvalla, vaihtaa asentoa, tuhahtelee.

Tuhahdelkoon.

Joskus täytyy kesken syksyn, kesken päivän istua kahvilan terassille ja pysähtyä siihen.

Täytyy juoda kahvia, täytyy katsoa. Sitä mikä on. Juuri nyt.

Siinä voi sitten miettiä omaa hankaluuttaan, omaa tapaansa olla maailmassa, omaa rooliaan, muuta maailmaa, sen hankaluutta ja etenkin niiden roolien, joihin itse pitäisi sovittautua. Tai ei.

Näitä voi miettiä. Ja sitten voi havahtua näkemään, mikä on. Juuri nyt. Tuossa pöydän reunalla.

Joku taapertaa siinä.

Tuossa se nyt menee ja pysähtyy järkyttymään kun maailma kirskahtaa, tai raitiovaunu. Miksi se taapertaa siinä, ja ennen kaikkea: miksi se taapertaa tuolla lailla ees taas?

Herranen aika miten tuttua. Eläimetkin siis tekevät tätä.

Päivän lohtu löytyy pöydän reunalta.

Ihminen ei olekaan yksin.

Raskaan viikon jälkeen ihminen saattaa mennä perjantaina nukkumaan jo ennen yhdeksää – vain herätäkseen lauantaina jo hyvissä ajoin ennen viittä siihen, että jokin painaa.

Siinä sitä sitä sitten makailee, peiton alla, miettimässä että mikähän nyt painaa.

Joskus se kuitenkin on aivan liian selvää.

Patriarkaatin painohan se siinä.

En usko että ihmisellä on hankalampaa elämänvaihetta kuin olla nuori nainen. Ainoa tähän rinnastuva elämäntilanne saattaa olla se, että on nuori mies, tai varsinkin jotain näiden kahden väliltä. Itse en kuitenkaan ole kokenut näistä kuin sen ensimmäisen. Ja se on jättänyt syvät jäljet.

Niin syvät, etten enää nykyään osaa olla yhtään nätisti silloin, kun törmään tilanteeseen, jossa joku minua nuorempi, useimmiten vielä kauniskin nainen joutuu rooliin, joka ei hänelle kuulu.

Nykyään näyttää käyvän niin, että sen sijaan että rouva silloin olisi aivan hiljaa, hän rypistääkin otsaansa, ottaa väärään rooliin joutunutta kädestä, kuiskaa että toi ei hei ollut ihan okei,

menee kotiin,

nukkuu yli yön, käy ensin joogassa rauhoittumassa, ymmärtää siellä, että vaikka itsensä kummallisiin asentoihin vääntäminen moneen vaivaan auttaakin, se ei vie mihinkään maailman asennoista niitä kaikista kummallisimpia: sovinismia ja vallan väärinkäyttöä.

Niinpä vaihtoehtoja jää vain yksi. Rouvan on pakko palata kotiin, keittää kuppi kahvia ja laittaa sähköposti laulamaan.

Sen jälkeen rouva jääkin vain odottamaan, että viestintuoja ammutaan. Ja tämähän toki myös tapahtuu, viidessä tunnissa viimeistään. Ensin vaan pidetään jokin kokous, jossa ehkä riidellään, en tiedä. Viestintuojia kun ei niihin välttämättä kutsuta.

Illalla viestintuoja sitten lepäilee ampumahaava rinnassaan sängyllään ja on vähällä vajota takaisin siihen ajatukseen, jonka hän maailmalta nuorempana omaksui: joo tää oli kaikki mun syytä, miksmä tein näin, miksmä oon näin hankala, miksmä oon tällainen. Oonksmä vaan käsittänyt kaiken väärin, olikstää nyt tämän sopan arvoista,

kunnes muistaa, että niin,

turhastako älähdin? Onko se turhaa silloin, kun on nähnyt vierestä, kuinka naisesta nähdään vain ulkonäkö, ei ihmistä kaikkine taitoineen? Ja kuinka sitä ulkonäköä kommentoidaan, kesken hänen lauseensa? Onko siitä turha suuttua, toisen puolesta?

Ei ole.

Keski-ikään kaartaneella naisella on ilo päästä viimein eroon vartaloaan nuolevista katseista kun hän puhuu. Siihen kuluu keskimäärin kaksikymmentäviisi vuotta, joillain vähän kauemmin. Neljännesvuosisata on pitkä aika olla kiusallisen katseen kohteena.

Neljänkympin tuolla puolen monella naisella kuitenkin on ilo päästä maailmassa uusiin rooleihin. Niitä on valittavana pääosin vain kaksi: tapettiin sulautuminen tai hankalan ämmän hommat. Ensimmäiseen pääsee olemalla hiljaa, toiseen avaamalla suunsa.

Joillekin jälkimmäinen on luontevampaa. Ja vaikkei kumpikaan näistä rooleista olekaan erityisen iloinen, niistä käsin näkymä maailmaan on kuitenkin entistä selkeämpi.

Kun kaikki voimat eivät enää kulu kiusallisen (tai imartelevan, riippuu katsojasta, riippuu tilanteesta) katseen kohteena olemiseen ja sen kanssa pärjäämiseen, havainnointi helpottuu.

Silmät avautuvat eri tavalla. Ja se, mikä maailmasta silloin näkyy – se kaikki ei ole kaunista.

Viestintuojalle saatetaan sanoa: sä olisit hei voinut olla paljon rakentavampi.

Totta kai olisin. Ihminenhän voisi olla hyvinkin rakentava. Ihminenhän voisi rakentaa vaikka mitä, kylmän rauhallisesti ja ajan kanssa, viileänä. Ja on muuten rakentanutkin.

Miksi naisen täytyisi olla rakentava silloin kun hän kommentoi maailmaan rakennettua sovinismia? Miksi sellaisten rakenteiden purkamiseen ei saisi käyttää vasaraa ja sorkkarautaa? Pumpulipuikoillako niitä pitäisi pyrkiä purkamaan?

Miksi nuoret naiset saa ohittaa ihmisinä ja tekijöinä tuosta vaan rumasti, mutta siitä pitäisi pyrkiä puhumaan kauniisti?

Tätä en nyt auringon kohta noustessa ymmärrä.

On aika nousta uuteen päivään hemmetin hankalana ämmänä, sellaisena, jota kohti ei ehkä enää seuraavissa kokoontumisissa katsota.

Ei se mitään. Pääasia että paskoihin rakenteisiin takertuneet ymmärtävät, että mitä tahansa mieleen juolahtavaa menneen maailman sekoilua ei enää tarvitse harjoittaa. Ja vaikka eivät ikinä ymmärtäisikään,

ehkä heidän on hyvä silti ymmärtää, että heitäkin pidetään silmällä.

Että kiusallinen katse ei välttämättä kulje vain yhteen suuntaan. Se saattaa heijastua takaisin.

Yö tuulee niin että sen kuulee.

Muutoin on hiljaista.

Olen saanut vahvistuksen siitä, että kyllä, sanat ovat nyt painossa. Ja että lokakuussa, lokakuussa ne palaavat sieltä, nidottuina.

Minun kirjani.

Viime yönä sain siitä itkien kirjoitetun viestin. Eräs ihminen oli lukenut sen taittoversion.

Niin kaunis kirja, hän kirjoitti. Niin armollinen, tuttu, suora, lohdullinen, vinksahtanut, hauska, ihana. Saako kuolleesta lapsesta syntynyttä sanoa ihanaksi?

Saa.

Jotain tapahtui. Kirja sai lukijan, jota en ole vielä koskaan tavannut, ja lukijan myötä kirja sai takaisin jotain, minkä se on valmistumisensa jälkeen menettänyt:

merkityksen.

Onhan tietenkin aina kiva että joku kehuu. Kukapa siitä ei ilahtuisi, ketäpä ei hivelisi se, jos kieli on toisen mielestä kaunista. Ketäpä ei. Mutta silti,

ei arvio ole se, mikä on tärkeää.

Minä en koskaan ole halunnut olla kenenkään arvioitavana. En ole kestänyt sitä, että tekemiseni arvotetaan. Siinähän luisuu mukana arvotettavaksi itse. Kuka haluaa arvosanan siitä, millaiseksi on syntynyt? Eikö sen pitäisi olla kaikille yhtä hyvä?

Ei arvio kirjasta ole niin tärkeää, vaikka hyvä arvio ilahduttaisikin ja huonosta tietenkin tulisi paha mieli. Puhumattakaan siitä, ettei kukaan mitään sanoisi.

Tärkeää on silti vain se, että joku lukee. Ja että jokin tapahtuu.

Vain siten kirja pääsee perille.

Ja sitä minä viime yönä ajattelin, kun katsoin sähköpostiini kolahtaneita kauniita sanoja,

että nyt, nyt kirja on mennyt sinne minne sen pitikin: tuntemuksiksi, jotka on jaettu. Se on lakannut ajelehtimasta, lukija on ankkuroinut sen.

Olen saanut kirjakaverin. Se on tuntemuksista parhaita.

Kirja on mennyt paikoilleen, mennyt ja menossa. Kohta se pääsee kirjaston hyllyyn ja pölyyntyy, ja minun oloni lakkaa olemasta näin vaikea.

Kustantajan sivut ovat palanneet paikoilleen.

Tiedän sen siitä, että googlasin eilen kustantamon nimen. Itseäni googlaamalla en nimittäin sen sivuille löytänyt,

ja niin,

itseäni googlaamalla en myöskään löydä tänne. Onkin varmasti täysin oikea aika lopettaa itsensä googlaaminen.

Minun täytyy siis tulla omaan blogiini puhumaan itsekseni muilla keinoin. Nyt se onneksi sujuu jo aika näppärästi.

Sille, etten löydä tänne googlaamalla, eikä siten kukaan muukaan, on varmasti jokin syy. Se syy on varmaan ihan hirveän hyvä. Joku on nimittäin ehkä ostanut oman domainin mutta jättänyt väliin… hakukoneoptimoinnin?

Sitä, olinko se minä, en pysty varmuudella sanomaan, koska en ole erityisen hyvin selvillä siitä, mitä hakukoneoptimointi oikeastaan on, puhumattakaan siitä, että pystyisin avaamaan teille tässä sen kummemmin myöskään domainin käsitettä. Eihän se edes ole suomea.

Avaisin toki jos pystyisin, tai jos olisitte jotenkin tänne löytäneet. Tai jos teitä ylipäätään kiinnostaisi. Mikä tarkoittaisi, että teitä myöskin olisi. En vain tiedä teistä mitään, enkä siitä domainista juuri muuta kuin sen, että olen onnistunut ostamaan sellaisen – olin mielestäni siksi aika taitava – ja että oma nimeni oli mukavan halpa.

Se, että oma domainini roikkuu nyt oman huokean nimeni muodossa irrallaan internetissä ja johtaa juuri tähän blogiin, vaikkei sitä mistään löydykään, ei ole minun ongelmani. Se on pelkkä ihme.

Nykyaikahan on.

Kirjani on siis yhtä salassa pidettävä kuin minäkin täällä, mutta sillä on silti oma kansi.

Kansi on minusta siitä kiva, että se tuntuu omalta. Se tuntuu siltä, ettei kukaan ole tehnyt mitään väärää.

Se tuntuu siltä kuin se kuuluisi juuri minun kirjaani, ei kenenkään muun.

Kansi on tärkeä.

Ei se varmaankaan ole niin kovin tärkeä kenellekään muulle, korkeintaan tekijälleen, mutta minulle se on.

(Kiitos Tiia Javanainen, Purotie Design. Ajattelen sinusta kauniita ajatuksia.)

Kaikkivoipaisempina vuosinani kuvittelin tekeväni kannen itse. Joskus oli aikoja, joina olisin voinut loputtomasti näpertää, ja näpersinkin, ja nähdä hirvittävästi vaivaa jonkin sellaisen asian eteen, jota kukaan ei koskaan huomaisi, puhumattakaan että ymmärtäisi, ihan vain siksi kun näpertäminen on niin tärkeää,

tai joskus oli,

ja kuvittelin sitten lopulta ottavani siitä näperryksestä kuvan. Tietenkin itse. Kanteen, ehkä lopulta omakustanteeseen.

Ja sitten kaikki ymmärtäisivät, aivan kaikki.

Enkä olisi enää niin yksin.

Jossain toisessa maailmassa, jossain rinnakkaistodellisuudessa, näin ehkä olisikin tapahtunut. Ja omakustannetta kohtihan tässä vahvasti onkin taaperrettu,

vähän väsyneenä,

kunnes sitten kumminkaan ei tarvinnut. Ja kunnes tielle sattui kustantamo, jota ilmeisesti kiinnosti, mitä minä kirjani kanteen toivoisin.

Ilmeisesti se oli heille jollain lailla tärkeää. Vähän niin kuin se kansien välikin.

Olen siitä heille hyvin kiitollinen. Ehkä kiitollisempi kuin he koskaan tulevat tietämään, vaikka kyllähän minä siitä jonkun sähköpostinkin taisin laittaa.

Mutta tämä toinen todellisuus sitten, tämä on niin paljon sitä rinnakkaista armollisempi.

Täällä kaikkea ei enää olekaan pakko tehdä itse.

Täällä kun on muitakin.

Joinain aamuina kun herään ja keitän kahvia, ja katson ikkunasta kuppi kädessä lehmuksia, lehdillä tai ilman, minä edelleen hämmästyn sitä, kuinka monia hienoja ihmisiä maailmassa on. Eikä täällä siksi enää tarvitse olla yksin.

Oman nimeni googlaaminen, jonka olen nyt kiltisti lopettanut, näemmä johtaa edelliseen blogiini. Siihen, jota kirjoitin ihmeen monta vuotta, ilmeisesti ihan vaan koska halusin, ihan ilmaiseksi – toisin kuin tätä, josta minä siis maksan, ehkä ihan vain siksi, että jotkut tosi monet muut onnistuvat tekemään bloggaamalla nykyään rahaa, mutta me kaikki muut emme vaan onnistu aivan kaikessa –

niin siis, sitä edellistä blogiani minä kirjoitin aina siihen asti kunnes lopetin.

Minusta on jonkin verran liikuttavaa huomata, että olen kai ihan tosissani kuvitellut, että internet unohtaisi. Sen kaiken minkä minäkin.

Jotenkin minun kyllä nyt käy internetiä sääliksi. Sillä taitaa olla kovalevy aika täynnä. Ihmisellä sentään on keinonsa, selvitä. Tästä kaikesta.

Huomaatteko: kovalevy. Huomaatteko, kuinka suvereenisti minulla on kaikki termistö hallussa. Kaikki sellainenkin, josta en mitään halua ymmärtää.

On jo yö. Öisin ei pitäisi ehkä kirjoittaa blogia, mutta minäpä olen tehnyt sitä ennenkin,

se tulee niin luontevasti taas. Ja voi miten ihanaa tämä on, puhua yölle. Eikä vain pöytälaatikkoon, tai hitaisiin, piiloon jääviin kirjoihin.

Toki enemmän pitäisi miettiä. Kaikkea sitä mitä tulee yölle sanoneeksi.

Onneksi yö ymmärtää. Aivan kaiken. Niin ja ai niin, tähän kohtaan pitää laittaa linkki, että joku ostaisi,

toivottavasti yö antaa senkin anteeksi.

Kirjani voi toivon mukaan ostaa tästä.

Eikä kannata uskoa, että se ilmestyisi vasta marraskuussa, vaikka internet niin väittäisi. Sillä internetillä on kovalevy niin täynnä, ettei se vaan ymmärrä, että jotkut hitaat kirjat ovat lopulta odotettua jonkin verran nopeampia.

Jopa minun.

Heräsin ajoissa suorittaakseni päiväni.

Pieleen meni.

Ei löytynyt päivävaatteita tänään, kukaan ei pukenut. Sängystä nousin vain kahvia keittääkseni ja haaliakseni sinne päivän tarvikkeet: kirjat, vihot, paperit ja kynät.

Suoritus silti sutii, ei poistu lähtökuopasta. Tekemätön työ kaatuu maanantain puolelle, minä se vaan katselen ikkunasta kuinka lehmukset vaihtavat väriä.

Syksy seisoo edessäni mahdottomana tehtävänä.

Kohta se kaatuu. Aion väistää. Tai jos olen aivan liikkumatta, se ei ehkä kaadu tähän.

Toistelen sängyltä käsin huudellen lapsilleni keskimäärin kerran tunnissa ikiaikaista velvollisuuslausetta: onks nälkä. Ei ole, ne vastaavat aina, vastaavat vaikka olisi. Se on hyvä vastaus, oikea ja paras mahdollinen,

hajamielinen, ikkunasta tuijottava äiti onkin ansainnut näin kätevät lapset. Ennen pitkää ne nousevat koloistaan itse leipää paahtamaan, ryhtyvät paistamaan munia. Jos keittiössä kerran on näin hiljaista.

Aamiaiseksi ne ovat tehneet vohveleita. Äitiys on mennyt juuri siksi joksi sen pitikin mennä:

se on riisunut itsensä kaikesta yrityksestä.

Oli jo aikakin.

Kissa katsoo ikkunasta sitä mitä minäkin: kuinka luonto alkaa luovuttaa. Kuinka se aikoo mennä nukkumaan.

Moni vuosi on tässä kohtaa ollut täynnä lohdutonta surua siitä, kuinka kesä on mennyt. Jotain on kuitenkin tapahtunut,

lehmukset ikkunan takana näyttävät sanovan: älä sinä tätä kesää sure, se vain tekee tässä tilaa seuraavalle.

En tiedä, mitä on tapahtunut.

Ehkä joku noista lehmuksista on vaihtunut.

Joku, tai ne kaikki.

Eteisessä roikkuu leoparditurkki. Kohta kolmatta viikkoa.

Nyt se on jo kuivunut.

Se roikkuu siinä muistuttamassa minua siitä, kuinka vakavasti ihmisen kannattaa itsensä ottaa.

Olen saanut sen lahjaksi. Hyvä muistutus on hyvä lahja.

Toissa sunnuntaina löysin itseni se päällä omalta pihaltani aamukuudelta keräilemästä nurmikolta itsekseni omien juhlieni jälkiä. Rouva oli juuri juhlinut kuusitoista tuntia ja jostain syystä vieraat olivat lähteneet kotiin. He, jotka olivat myös pukeutuneet leopardikuosiin. Koska miksi eivät olisi.

Satoi vettä. Turkki oli aivan märkä, samoin rouvan tiukat leoparditrikoot, leopardiviitta ja muutama muu asuste. Rouva poimi nurmikolta kuohuviinilaseja, kukkakimppuja ja kakunpaloja ja ymmärsi: tähän on tultu.

Juuri tähän. Juuri tänä aamuna, juuri tässä turkissa, joka on juuri näin märkä.

Aamukuudelta, elokuisen sunnuntain viileässä sateessa ohikulkijoita ei juuri ollut. Se oli sääli. Märässä turkissa märällä nurmikolla yksin kaatosateessa kyykkivä keski-ikäinen leopardi olisi saattanut herättää ohikulkijoissa vahvoja onnistumisen tunteita.

Nyt ne jäivät vain minulle itselleni.

Nousin seisomaan. Katsoin märkiä vaatteitani, sitten katsoin märkää taivasta. Siinä kohtaa elämää tunnelmat olisivat voineet olla hyvinkin haaleat, mutta minäpä en hetkeen tuntenut muuta kuin puhdasta voitonriemua:

tässä minä nyt seison, tällä tavalla. Tämän jälkeen minun on mahdotonta ottaa itseäni vakavasti enää ikinä.

Olin viimein onnistunut siinä, mitä olen tavoitellut: antamaan piut paut kaikelle sille, millä ei ole mitään väliä. Viileä tyylikkyys ei kai koskaan ole sisältynyt vahvuuksiini, mutta nyt viimeinenkin yritykseni kypsän aikuisuuden tavoittelussa oli karahtanut ihanasti kiville. Ja vieläpä omasta halustani.

Voi miten lyhyttä se voitonriemu sitten kuitenkin oli. Tänään katson tuota kuivunutta turkkiani tuolla eteisessä kaihoten. Että koska sen taas saisi vetää ylleen, ja pitäisikö se päällä ehkä käydä ensin suihkussa ennen kuin lähtee ovesta toimittamaan tärkeitä tehtäviä, tekemään maailmaan vaikutusta.

Sillä joskus on kamalan vaikea muistaa, kuinka tärkeää on olla olematta niin tärkeä. Erityisen tärkeää se olisi muistaa juuri nyt, kun odottaa oman kirjansa ilmestymisen jälkeistä hiljaisuutta. Sitä, jossa eivät ehkä kaiukaan kiitos, ylistys ja huomatuksi tulemisen hurma, vaan vain tavallinen minkä tahansa tapahtuman jälkeinen arkinen vaisuus.

Ehkä pukeudun nyt vaan siihen turkkiin ihan muuten vaan, käyn suihkussa ja keitän kahvit.

Ensimmäiset lauseet on kirjoitettu ensimmäisinä päivinä sen jälkeen kun.

Lauseita tuli pian lisää. Vuosien mittaan niitä tuli paljon. Tuli paperia repiä, sanoja jotka näyttivät vääriltä, täytyi vaihtaa.

Joitain en koskaan vaihtanut. Jotkut pysyivät. Paljon piti silti repiä.

Tuli uusia vuosia, vanhoja sanoja ja uusia. Niiden myötä aloin ymmärtää: minä yritän kirjoittaa tästä kirjaa.

Nyt ne sanat ehkä ovat painossa jo, en ole ihan varma. Ajatella, nyt jo. Ei mennyt kuin viisitoista vuotta.

Tähän on ollut pitkä matka. Kaveritkin ehtivät kyllästyä, parhaat moneen kertaan. Katseista luin sääliä. En tiedä, oliko sitä, saattoi olla virhetulkinta. Tuleehan noita.

Joku kuitenkin sanoi: entä jos kirjoittaisit jostain muusta. Joku sanoi, ja joku muukin taisi sanoa.

Siihen ei voinut vastata, oikein mitään. Vain sanoja surulle etsivä tietää, kuinka välttämätöntä ne on löytää. Ei sitä muille voi selittää. Turha edes yrittää.

Yritin sen sijaan etsiä niitä muiden kirjoittamina. Yritin etsiä lohtua. Etsiä lohtua sellaisena kuin sen itse ymmärrän.

Muutama vuosi sitten minä sen viimein löysin.

Istuin Helsingin kirjamessujen yleisön joukossa. Väsytti, olin lannistunut. Olin jo lakannut yrittämästä. Olin luovuttanut ja ihmisten hälinä häiritsi, ulkopuolisuus yritti työntää minua ulos messuhallin ovesta, yritti sanoa: anna olla jo.

En silti lähtenyt, ja se on parasta mitä koskaan olen jättänyt tekemättä. Sillä sen vuoksi minä kuulin kuinka Tua Forsström puhui siitä, kuinka kirjoittaa surusta. Silloin kun se on liian suuri.

Aloin itkeä ja ymmärsin: en sittenkään ole yksin.

Minä ostin hänen kirjansa, ruotsiksi, vaikken edes lue ruotsiksi, luin sen kassan vieressä seisten puoleen väliin,

hengitys salpaantui,

menin kotiin, luin kirjan loppuun.

Sen jälkeen muistin taas, mitä minun täytyy tehdä. Muistin, kuinka välttämätöntä se edelleen oli.

Tuli yö ja minä ymmärsin. Ymmärsin, ettei omista sanoistaan voi luopua vain siksi, ettei niitä kukaan halua kuulla.

Myöhemmin luin saman kirjan myös suomeksi. Tua Forsströmin Anteckningar (Förlaget 2018), suomeksi Merkintöjä (Siltala 2018, suom. Jyrki Kiiskinen) on hienoin tähän mennessä lukemani kuvaus kuolleen lapsen jälkeensä jättämästä jäljestä.

Ilman sitä oma kirjani ei ehkä koskaan olisi mennyt painoon.

Entä jos kirjoittaisit jostain muusta. Minä tiedän, ettei sitä koskaan ole sanottu pahalla, päin vastoin. Tiedän oikein hyvin. Silti se on aina jäänyt korviin kaikumaan.

Niissä sanoissa oma yksinäisyyteni on aina kaikunut tavalla, jota en kenenkään toivoisi kuulevan. En muista, olenko koskaan vastannut tähän hyvää tarkoittavaan, ystävälliseen ehdotukseen:

en minä voi, en vielä, myöhemmin vasta. Ensin minun täytyy kirjoittaa tästä. Ja kirjoitan muuten juuri niin kauan kuin huvittaa, ja vielä sen jälkeenkin kun enää yhtään ei.

En muista, olenko vastannut niin, mutta niin minä olen ajatellut,

ja nyt, kun sanojen paikat oli pakko valita, oli pakko päättää, onko tämä hyvä näin vai vieläkö sivut täytyisi vaihtaa,

no nyt, onko nyt sitten hyvä?

Kauhea kysymys.

Lopullista versiota ei kai koskaan tullut. Koskaan ei oikeasti ole hyvä, kaikki on kai yhtä kesken kuin ennenkin,

jos on vaihdellut sanojen paikkaa viisitoista vuotta ja käyttänyt niistäkin useamman pelkkään kyyhöttämiseen, miten sitä voisi tietää, koska kirja on tullut valmiiksi?

Eihän sitä voikaan. Eihän se tulekaan.

Sen täytyy vain antaa mennä, valua sormien välistä, niin kuin lapsuudet äidin käsistä. Kesken ne jäävät kaikki.

Entä nyt sitten. Mitä nyt?

En minä vaan tiedä. En tiedä muuta kuin että painokone liimaa kai nyt sanojani kirjani sivuille tavalla, jonka takia niitä on kamalan vaikea enää saada paperista irti. Vaikka ihan varmasti kohta haluaisi.

Kaiken olisi voinut sanoa niin paljon paremmin. Niin paljon parempi alkaa tulla uniin.

Miltä tuntuu kun oma suru on viimein mennyt painoon?

En minä vaan tiedä. Ehkä vähän tyhjältä.

Ehkä vähän, tai ihan kauhean.

Vauva tulee kylään.

Vauva nostetaan yli kynnyksen, ojennetaan syliin. Vauva virnistää. Virnistys on vauvan tervehdys.

Vauva riisutaan ulkovaatteista, laitetaan lattialle.

Vauva valtaa huoneen. Huoneen valtaa vauvan tuoksu. Vauva tuoksuu tarmoa ja ryömii, tarkastaa kaikki paikat.

Vauva pysäyttää ajan.

Vauvaa on pakko katsoa. Ei voi tehdä mitään muuta. Ei voi miettiä menneitä, tulevaa ei muista, kun täytyy miettiä vauvaa,

sillä vauva katsoo silmiin, antaa luvan olla läsnä.

Vauva pysäyttää huoneen. Minä ja vauva, me istumme sohvalla. Ulkona sataa vettä, ulkona kuluu keskiviikko, ihmiset kävelevät siinä. Ihmisillä on kiireitä,

meillä on vain tämä huone. Minä ja vauva, me istumme siinä sylikkäin.

Ulkona sataa vettä.

Vauva juo maitoa, vauva kuuntelee sadetta.

Sitten vauva menee uneen.

Kun vauva on lähtenyt kotiin, ajan puute viipyy huoneessa vielä hetken. Huone on hetken hyvin hiljainen.

Sen jälkeen mennyt ja tuleva palaavat, pyytävät katsomaan sitä mikä ei ole nyt.

Tervetuloa takaisin vauva, taas ensi viikolla. Sinulle ja tuoksullesi on tässä hiljaisuudessa oma hiljainen paikka.