On päivä.

Istun pöydän ääressä. Kuuntelen kuinka aika kuluu.

Olen hankkinut kaapin päälle kellon. Sellaisen, joka mittaa aikaa vain, jos sen vetää. Sellaisen, joka tikittää. Nyt aika siis kuluu enää vain tarvittaessa, ja sen voi kuulla.

Katselen aikaa alaviistosta käsin, otan siitä kuvan. Se on kahtatoista vaille kolme. Pysäytän ajan siihen kuvaan, katseltavaksi. Nyt sen voi myös nähdä.

Aika on numeroitu, niin kuin ihmisen ikä on. Minäkin olen vastikään saanut uudet numerot, olemme täyttäneet vuosia, minä ja kaikki aikani.

Enää meidän täytyisi täyttää kaikki tulevat.

Menneiden myötä minusta on tullut kirjailija. Ja nyt, kun esikoisteokseni on lähdössä painoon, minun täytyy havahtua siihen, mitä kustannussopimuksessa lukee:

tekijä osallistuu teoksen markkinointiin ja myynninedistämiseen.

Kuuntelen, kuinka aika kuluu, katson kelloa ja mietin, mitä tuli luvattua.

Aika paljon. Mutta lupaukset täytyy pitää.

Jos palaisin sosiaaliseen mediaan, sinne, mistä poistuin joitain vuosia sitten, kun en enää jaksanut itseäni siellä? Kun en enää jaksanut odottaa tykkäysdopamiineja, odottaa ja janota, palkintoa joka ei tule, eikä riittäisi vaikka tulisi, en jaksanut odottaa jotain hauskaa tapahtuvaksi, sekin odotus kun enimmäkseen osoittautui turhaksi,

en jaksanut itsessäni sitä omaa puoltani, joka kadehtii toisten hyviä elämiä: niitä, jotka he ovat ansainneet. En jaksanut kadehtia, kun omanikin on ihan hyvä. Ja ennen kaikkea: en enää jaksanut tuohtua. Aivan kaikesta.

Jos palaisin sinne someen pörhistelemään? Uusin, ovelammin höyhenin? Myisin kirjaani siellä?

En taida pystyä. On ollut niin hyvä olla sieltä pois.

Osaan taas keskittyä, kun ei tarvitse reagoida siihen että toiset reagoivat, eikä varsinkaan siihen että eivät. Kirjat eivät enää jää kesken, eivät toisten eivätkä omat. Ne ovat alkaneet tulla valmiiksi. Osaan taas lukea, pystyn kirjoittamaan. En halua enää luopua tästä ilosta, enkä siitä

että

en enää ole koko ajan niin tuohduksissa, en enää niin ulkopuolinen. Vaikken enää mihinkään kuuluisikaan, eikä tapahtumakutsuja juuri tule.

En tiedä, olenko päässyt mihinkään sisäänkään, mutta huone, jossa nykyään istun, on enimmäkseen seesteinen. Huoneessa, jossa istun, minä usein myös hymyilen.

Ei sellaisesta halua luopua. Ei sellaista huonetta voi tieten tahtoen antaa pois.

On siis kai perustettava blogi ja sen myötä kirjan markkinointia vahvasti tukeva tanakka henkilöbrändi.

Voi sentään. Voi taivas.

Kuvaa en kyllä laita. Se on mennyt niin vanhaksi. Laitan vain kuvan ajasta, siitä mitä kello hetki sitten oli, ja omenapuusta, jonka sain lahjaksi, kun olin täyttänyt riittävän monta menneistä vuosista. Laitan kuvan puusta, joka pitäisi enää muistaa istuttaa. Että muistaisi. Että on joskus ollut jonkin ikäinen. Ja että voisi sen puun kasvun myötä seurata, kuinka aika edelleen kuluu. Vaikkei sen enää niin tarvitsisi.

Epäselvähän tämä kuva on, omenapuun taimi katoaa taustaansa juurellaan pari kaatunutta pensasta, jotka pitäisi istuttaa nekin, mutta epäselväähän tässä on vielä moni muukin asia. Kuten esimerkiksi se, mihin istutuskuopat kuuluisi kaivaa.

Puuttuvaa omakuvaa korvaamaan olisi varmaan syytä laittaa tähän seuraavaksi kuva omasta kirjasta. Siitä, jolla on nimikin,

olisi varmasti hyvä tehdä se laittamalla joku linkki kustantamon sivuille. Niille, joilta kirjan voi pian ostaa. Linkin minä kyllä varmaan osaisin laittaa,

kustantamon sivut vain näyttävät… kadonneen. Ne näemmä uudistuvat, avautuvat vasta ensi kuun alussa.

Kuuluuko minun olla nyt näin kamalan helpottunut?

Ei linkkiä vielä siis, ei kuvaa kirjasta. Oikein hyvä, aloitetaan ihan vaan hissukseen nyt. Se sopii oikein hyvin minulle ja myös itse kirjalle, onhan se nimeltään Salassa pidettävä. Siitä on Helsingin kirjastoissa jo kaksi varausta ja yksi Forssassa, vaikkei sitä edes ole vielä painettu. Sillä vaikkei sitä oikeasti ole vielä olemassa, omat numerot sillä jo on, ja numeroilla niitä selittävät kirjaimet – jotka tosin minulle eivät juuri mitään selitä: ISBN.

Näiden kirjainten jälkeinen numerosarja antaa kuitenkin kirjailijalle olemassaolon oikeuden. Sen verran minäkin ymmärrän.

ISBN 9789523791831. Minä siis olen.

Voi numerot. Nykyaikana niin tärkeitä, ehtiväisempiä, kulkevat kaikkien painettujen kirjainten edellä. Ja minä, minä yritän vain pysyä perässä,

väärässä paikassa väärään aikaan, omasta mielestäni oikeassa ajassa, siinä joka meni jo. Niin kuin aiemmasta kuvastakin näkyy.

Noin. Onko henkilöbrändi nyt luotu? Olenko kaikkien huulilla?

Eihän markkinointikone vain kirsku, onhan tämä riittävän hienovaraista, en kai vaikuta ahneelta,

joko saan palata pihalle kuoppia kaivamaan, omenapuun taimelle ja parille kaatuvalle pensaalle,

joko saan palata lukemaan ja katselemaan ikkunasta pellolle,

saako kohta mennä nukkumaan? Kun nykyaika kuluu, vetämättä. Muttei ilman ääntä.

Nykyajan ääni on hälinä. Se hajottaa huomion, pirstoo sen meiltä kaikilta. Henkilöbrändien haikea huuto sattuu korviin, kun me kaikki huudamme hiljaa yhdessä: katsokaa minua, katsokaa tänne päin.

Tällä lailla minäkin nyt huudan, näin, niin kuin me kaikki, yhdessä yhtä yksin. Kaikki tällä lailla näin.

Tällä lailla nykyaika on. Näin päin se on tahtonut itsensä laittaa, tällekin sivulle.

Yritän tulla sen kanssa toimeen. Yritys on vaikea ja haikailuni entisajan perään haikea.

Kulun täällä ajan myötä, vetämättä. Tervetuloa katsomaan,

sitä kirjaanikin, vähän myöhemmin. Kun kustantamon uudet sivut palaavat vanhoille paikoilleen, ja kirjaimet lakkaavat puutumasta, minunkin ehkä.

Oli päivä, nyt on jo yö. Blogia en vielä osaa käyttää, enkä yhtään tiedä, miltä se teille näyttää,

en tiedä, ja sen pitäisi varmasti kovasti kiinnostaa, moitteettoman ulkoasun, ei keskeneräisyyttä, mutta enpä tiedä,

tarvitseeko sitä lopulta olla muuta kuin on.

Tällä blogilla on nimikin, en vain ole keksinyt, mihin se pitäisi täällä laittaa. En myöskään itse tiedä tämän blogin osoitetta,

ja jos en minä itse sitä löydä, tuskin kukaan muukaan. Mutta kirjaani on nyt markkinoitu.

Kaikki on siis hyvin.