On päivä. Istun pöydän ääressä. Kuuntelen kuinka aika kuluu. Olen hankkinut kaapin päälle kellon. Sellaisen, joka mittaa aikaa vain, jos sen vetää. Sellaisen, joka tikittää. Nyt aika siis kuluu enää vain tarvittaessa, ja sen voi kuulla. Katselen aikaa alaviistosta käsin, otan siitä kuvan. Se on kahtatoista vaille kolme. Pysäytän ajan siihen kuvaan, katseltavaksi. Nyt sen …