Sunnuntain valo paistoi sänkyyni puolen päivän jälkeen.
Makuuhuone tuoksui kukkakaupalta, sotkuinen. Olin juhlinut kirjaani ystävieni kanssa, he toivat tuoksun lahjaksi.
Tuoksu seisoi maljakoissa makuuhuoneen ikkunalaudalla. Sen yllä roikkuivat kuivumassa toissa viikolla pestyt paidat, kärsivälliset. Ilma kannatteli pölyä.
Ilma kannatteli rauhaa. Valo osui lepäävän kasvoihin. Hän otti valosta kuvan, minä.
Hiljalleen sänky alkoi täyttyä. Tuli kissoja, tuli lapsikin. Sunnuntain valo tarttui heihin. Ei ollut kiire, ei tärkeämpää tehtävää.
Minä ajattelin: nyt on hyvin.
Vielä perjantaina ei ollut. Oli hyvin vaikea olla. Olo oli sanaton, jopa minulle, jonka sanat sentään ovat aika säännölliset.
Vasta kun istahdin illalla ravintolan mikrofonin eteen ystävieni odottaessa valkoisten pöytäliinojen ympärillä aivan liian hiljaa, minä ymmärsin:
niin. Tämähän on ollut vaikeaa. Tämä kaikki on ollut. Tämä on ollut vaikeinta mitä on ollut.
Olin jakanut pöytäliinoille etukäteen nenäliinoja. Olin hyvin selvillä siitä, että niille voi olla käyttöä. Olin jakanut nenäliinat, aivan kuin jaoin joskus hautajaisissa virsikirjat,
tietäen, että niin, kohta te ehkä itkette, ja minä ehkä kauheasti en. Minä itken vasta myöhemmin.
Ja näin myös taisin tehdä.
Lauantaina rauha tuli. Kirja on juhlittu. Kirjaa on luettu ääneen ja se on ostettu, sen vähän mitä sitä tullaan ostamaan. Aamulla jouduin nousemaan aikaisin, menemään tärkeisiin paikkoihin, sopiviin.
Iltapäivällä palasin niistä. Vaelsin keskustan kaduilla kotiin päin yksin, nostin katseeni taivaalle.
Siellä se oli taas.
Niitä on viime aikoina näkynyt usein. Jalat maassa kulkevat kutsuvat niitä pilviksi, valkoista harsoa sinisyyttä vasten, tietyn muotoista, ohutta.
Meille muille näkyy muutakin.
Ilmiselvä siipi.
Jalkani kulkivat kirjakauppaan. Menin perässä, olin hyvin väsynyt. Annoin jalkojen kulkea.
Ne pysähtyivät hyllyn eteen. Hyllyssä oli kaksi kirjaa muiden joukossa. Niiden selkämyksissä luki:
Salassa pidettävä.
Joku soitti pianoa.
Minä seisoin siinä, katselin kahta selkämystä, kuuntelin kuinka kirjakauppa soi. Seisoin siinä pitkään.
En tiedä, miltä tuntui. Ehkä ei enää tuntunut. Taivaalla siipi, kaupassa kirja, miltä se voi tuntua,
en minä enää tiedä.
Tuli sunnuntai. Illalla siivottiin. Sunnuntaina minäkin viimein pystyin, johonkin.
Toissaviikon paidat laitettiin kaappiin, makuuhuoneen pölyä yritettiin vähän hallita. Hallintaan sitä ei saa kuin hetkeksi, mutta onhan sen leijumista kaunista katsella, lokakuun valoa vasten.
Maanantaina valo on edelleen paikalla.
Lokakuun valo kulkee läpi asunnon, joka edelleen tuoksuu kukkakaupalta.
Minä lepään nyt. Minulla on sellainen päivä. Aurinko kiertää kotiani, syksyn viimeinen. Annan sen kiertää.
Olen tehnyt jotain sellaista, joka hämmästytti minut itsenikin.
Olen tehnyt mahdottoman. Ja sitten jakanut sen.
Se on hyvä tunne, tämän kaiken valon arvoinen.