Raskaan viikon jälkeen ihminen saattaa mennä perjantaina nukkumaan jo ennen yhdeksää – vain herätäkseen lauantaina jo hyvissä ajoin ennen viittä siihen, että jokin painaa.
Siinä sitä sitä sitten makailee, peiton alla, miettimässä että mikähän nyt painaa.
Joskus se kuitenkin on aivan liian selvää.
Patriarkaatin painohan se siinä.
En usko että ihmisellä on hankalampaa elämänvaihetta kuin olla nuori nainen. Ainoa tähän rinnastuva elämäntilanne saattaa olla se, että on nuori mies, tai varsinkin jotain näiden kahden väliltä. Itse en kuitenkaan ole kokenut näistä kuin sen ensimmäisen. Ja se on jättänyt syvät jäljet.
Niin syvät, etten enää nykyään osaa olla yhtään nätisti silloin, kun törmään tilanteeseen, jossa joku minua nuorempi, useimmiten vielä kauniskin nainen joutuu rooliin, joka ei hänelle kuulu.
Nykyään näyttää käyvän niin, että sen sijaan että rouva silloin olisi aivan hiljaa, hän rypistääkin otsaansa, ottaa väärään rooliin joutunutta kädestä, kuiskaa että toi ei hei ollut ihan okei,
menee kotiin,
nukkuu yli yön, käy ensin joogassa rauhoittumassa, ymmärtää siellä, että vaikka itsensä kummallisiin asentoihin vääntäminen moneen vaivaan auttaakin, se ei vie mihinkään maailman asennoista niitä kaikista kummallisimpia: sovinismia ja vallan väärinkäyttöä.
Niinpä vaihtoehtoja jää vain yksi. Rouvan on pakko palata kotiin, keittää kuppi kahvia ja laittaa sähköposti laulamaan.
Sen jälkeen rouva jääkin vain odottamaan, että viestintuoja ammutaan. Ja tämähän toki myös tapahtuu, viidessä tunnissa viimeistään. Ensin vaan pidetään jokin kokous, jossa ehkä riidellään, en tiedä. Viestintuojia kun ei niihin välttämättä kutsuta.
Illalla viestintuoja sitten lepäilee ampumahaava rinnassaan sängyllään ja on vähällä vajota takaisin siihen ajatukseen, jonka hän maailmalta nuorempana omaksui: joo tää oli kaikki mun syytä, miksmä tein näin, miksmä oon näin hankala, miksmä oon tällainen. Oonksmä vaan käsittänyt kaiken väärin, olikstää nyt tämän sopan arvoista,
kunnes muistaa, että niin,
turhastako älähdin? Onko se turhaa silloin, kun on nähnyt vierestä, kuinka naisesta nähdään vain ulkonäkö, ei ihmistä kaikkine taitoineen? Ja kuinka sitä ulkonäköä kommentoidaan, kesken hänen lauseensa? Onko siitä turha suuttua, toisen puolesta?
Ei ole.
Keski-ikään kaartaneella naisella on ilo päästä viimein eroon vartaloaan nuolevista katseista kun hän puhuu. Siihen kuluu keskimäärin kaksikymmentäviisi vuotta, joillain vähän kauemmin. Neljännesvuosisata on pitkä aika olla kiusallisen katseen kohteena.
Neljänkympin tuolla puolen monella naisella kuitenkin on ilo päästä maailmassa uusiin rooleihin. Niitä on valittavana pääosin vain kaksi: tapettiin sulautuminen tai hankalan ämmän hommat. Ensimmäiseen pääsee olemalla hiljaa, toiseen avaamalla suunsa.
Joillekin jälkimmäinen on luontevampaa. Ja vaikkei kumpikaan näistä rooleista olekaan erityisen iloinen, niistä käsin näkymä maailmaan on kuitenkin entistä selkeämpi.
Kun kaikki voimat eivät enää kulu kiusallisen (tai imartelevan, riippuu katsojasta, riippuu tilanteesta) katseen kohteena olemiseen ja sen kanssa pärjäämiseen, havainnointi helpottuu.
Silmät avautuvat eri tavalla. Ja se, mikä maailmasta silloin näkyy – se kaikki ei ole kaunista.
Viestintuojalle saatetaan sanoa: sä olisit hei voinut olla paljon rakentavampi.
Totta kai olisin. Ihminenhän voisi olla hyvinkin rakentava. Ihminenhän voisi rakentaa vaikka mitä, kylmän rauhallisesti ja ajan kanssa, viileänä. Ja on muuten rakentanutkin.
Miksi naisen täytyisi olla rakentava silloin kun hän kommentoi maailmaan rakennettua sovinismia? Miksi sellaisten rakenteiden purkamiseen ei saisi käyttää vasaraa ja sorkkarautaa? Pumpulipuikoillako niitä pitäisi pyrkiä purkamaan?
Miksi nuoret naiset saa ohittaa ihmisinä ja tekijöinä tuosta vaan rumasti, mutta siitä pitäisi pyrkiä puhumaan kauniisti?
Tätä en nyt auringon kohta noustessa ymmärrä.
On aika nousta uuteen päivään hemmetin hankalana ämmänä, sellaisena, jota kohti ei ehkä enää seuraavissa kokoontumisissa katsota.
Ei se mitään. Pääasia että paskoihin rakenteisiin takertuneet ymmärtävät, että mitä tahansa mieleen juolahtavaa menneen maailman sekoilua ei enää tarvitse harjoittaa. Ja vaikka eivät ikinä ymmärtäisikään,
ehkä heidän on hyvä silti ymmärtää, että heitäkin pidetään silmällä.
Että kiusallinen katse ei välttämättä kulje vain yhteen suuntaan. Se saattaa heijastua takaisin.