Kun on yrittänyt pukea sanoiksi sen, miten aikoo pukea sanoiksi.
Kun on käyttänyt sanoja, joita ei muutoin käyttäisi,
kuten fragmentaarinen. Tai lineaarinen.
Kun on väittänyt, ettei viihdy lineaarisessa ajassa, ja jää sitten hakemuksen lähettämisen jälkeen miettimään, miksi sanoi niin. Että voiko se ylipäätään olla totta. Ja mihin se edes liittyy.
Kun tietää koko hakemuksen turhaksi, tai ainakin luulee,
kun luulee tietävänsä, että kaikki tuleva tarvitsee uskon siihen, että se voi tulla. Kun tietää luulevansa, että uskomatta se ei tule,
silloin usko pettää, jättää ihmisen näppäimistön ääreen yksin.
Kun on painanut lähetä-painiketta klo 15.46, kaikki on tyhjää. Kaiken turhuus leviää hämärtyvään huoneeseen. Neljätoista ylimääräistä minuuttia, jokainen heitetty hukkaan,
ne kaikki olisi voinut käyttää sen tyhmän hakemuksen jääräpäiseen viilaamiseen. Paranteluun, häthätäiseen eiku-tarkoitan-sittenkin-että hajanainen, ei fragmentaarinen. Tarkoitan sittenkin että uskokaa minuun, uskokaa väkisin, yritän uskoa itsekin, olen itsekin hajanainen ja näissä hommissa se onkin pelkkä siunaus,
kirjat kirjoittavat itsensä itse, sekalaiset lauseet kirjataan ylös sekalaisessa järjestyksessä sitä mukaa kun niitä tulee, ne ovat kuuloaistimus, ei niistä pidä puhua. Ja miten se minuun edes liittyy. Ei niitä tule etukäteen vatvoa, turha niistä on laatia työsuunnitelmia,
ja miksen maininnut kuulevani niitä lauseita, miksi pyyhin sen kohdan yli, miksi ajattelin että ei tätä, nehän pitävät minua hulluna, miksi ajattelin niin, sehän on totta,
minä kuulen lauseita. Olen kuullut aina. Ne eivät ole puhetta, ne ovat kieltä,
ne ovat kieliaistimus, äänetön. Kun hiljaisuutta kuuntelee, se alkaa sanoa.
Kun on laatinut hakemuksen, on rikkonut taian. On luvannut etukäteen jotain, mistä ei mitään tiedä, jotain minkä haluaisi olevan salaisuus. On tehnyt etukäteisen ruumiinavauksen, pilannut. Altistanut varjelemansa arvostelulle, kertonut nimenkin,
voi ei, miksi kerroin nimenkin, nyt ne tuhahtavat sille,
olen altistanut itseni tuhahtamiselle,
ja kun on näin toiminut, on menettänyt kaiken. Hyvissä ajoin etukäteen. Kaikki on hajonnut.
Sen jälkeen seuraava kirja kootaan omin avuin hauraista palasista pitkin lattiaa. Kielteisiä päätöksiä odotellessa siihen on hyvää aikaa, ja varsinkin niiden jälkeen.
Aika on silloin hyvää, koska kukaan ei siltä mitään odota. Kirja saa kirjoittaa itsensä itse, sitä ei tarvitse piinata menneillä suunnitelmilla. Niillä, joita laatiessa hävetti. Hyvissä ajoin etukäteen.
Tämän kaiken ymmärrettyään voi nostaa katseensa näppäimistöltä, katsoa kissaa kaapin päällä.
Hän on siinä niin kuin ennenkin. Ja kaikki muukin on.