Optimismin tuuli on tyyntynyt.
Istun sohvalla. Istun kotona. Mikään ei oikein ole, ei hyvin, ei mitenkään päin. Elokuun viimeinen ilta,
liian syvä hiljaisuus.
Istun sohvalla ja mikään ei oikein ole. Kaikki on mennyt turhaksi. Oppikirjoissa on tästä varmasti jokin tarkka oppikirjaesimerkki, jokin jonkin luovan prosessin jälkeisestä tyhjyydestä, tai kaikkien, näiden hieman itkuisten, mutta esimerkki ei tässä sohvalla paljon lohduta, kun istuu sellaisena itse. Eikä kukaan sitä näe.
On vain niin vaikea olla tässä olevinaan niin kuin ei ollenkaan olisi, typötyhjä, tuiki turha oman elämänsä esimerkki, varoittava. Ja voi miten hienoa olisikaan olla näin tyhjä, jos olisi vaan ensin kirjoittanut jonkin hyvin hienon kirjan. Mutta pahoin pelkään etten ole. Pelkään pahoin,
pelkään. Enkä tiedä. Onko pelkoon syytä. Siksi on varmuuden vuoksi pelättävä: varmaan on. Kun ei tämä hiljaisuus oikein mihinkään muuhunkaan viittaa, ei hiljaisuuden kummallakaan kintaalla,
ei oikealla sen enempää kuin tällä väärällä. Tällä jota käsissäni nyt vääntelen.
Katse harhailee, osuu olohuoneen nurkkaan.
Siellä on sorsa. Se katsoo vaisuna kohti illan viimeistä valoa.
Minä nousen, kävelen keittiöön, katselen ikkunasta siellä hetken,
sitten käännyn, palaan olohuoneeseen. Katse harhailee, osuu kuvaan seinällä sohvan takana.
Siellä on nainen. Olen vanginnut hänet siihen, hiilellä, paljaana ja hiljaisena, joskus hyvin kauan sitten. Kun olin vielä nuori, kun olin vielä taitava.
Kauan sitten seinälle vangittu nainen katsoo kohti menneiden vuosien valoa.
Vaisun naisen rinnasta heijastuu minun tämän päivän keittiöni, se jossa äsken seisoin katselemassa ikkunasta hetken. Äsken, kun en enää ollut nuori, enkä ehkä enää myöskään mitään muuta.
Voi miten hienoa olisikaan olla näin tyhjä, jos siihen olisi jokin hyvä syy ja heti perään jotain, mikä tämän tyhjän tilan täyttäisi,
huomio,
kiitos,
tunnustus.
Tai edes yksi näistä vaikka. Kaiken tehdyn työn jälkeen, sen ääressä yksin itkettyjen hetkien, yksin naurettujen. Mutta kun tietää itse jo, ettei niitä tule, tila on täytettävä itse. Jollain muulla.
Tulee vielä päivä, jona huomaan, mitä se voisi olla. Ja sitten se vaan tulee. Tulee epäilemättä päivä, jona jotain sellaista voi huomata,
pääosin se tulee epäilemällä. Lepäilemällä enimmäkseen ei, lepäillessä tulee vain ajatuksia, näitä kaikkia näin turhia.
Tämä kohta tässä, tämä hiljainen kohta on rotko. Tämä on vain jokin rotko, peruspudotus, norminotkahdus, tavallinen, tavallisen rotkon kokoinen, näitä löytyy luonnosta, näitä löytyy toisten luonnosta enemmän kuin toisten. Minulla on ilo kuulua niihin ensimmäisiin, minulla on suru olla kuulumatta jälkimmäisiin. Sen lisäksi etten oikein kuulu muuallekaan,
ja tässä kohtaa muistan äkkiä, miksi kirjoitan. Tässä kohtaa muistan, miksi laitan sanat lauseiksi:
se alkaa naurattaa. Itsesääli, synkkä hetki, itsesäälin synkkä retki,
tässä sitä nyt taas patikoidaan. Varusteet hukassa, kohta sataa vettä. Edessä on suo ja pelastuslaitokseen ei tulla saamaan yhteyttä, suo on katvealueella, ei signaalia. Paremmasta. Tulee olla varuillaan siis ja vajoamatta. Muistan tämän viimeistään sitten kun enää pää on pinnan yläpuolella. Jos sekään.
Tulee syksy, postiluukusta laskuja. Ei tule mitään kaskuja, posti ei tuo. Ne on kaikki laadittava itse, postitettava itse itselleen, itse itsensä yllättäen. On avattava ovi, astuttava rappukäytävään, pudotettava luukusta, palattava eteiseen ja ilahduttava. Omasta pystyssä pysymisen yrityksestään, tästä tämänkertaisesta, yhtä kauniista kuin kaikki edelliset.
Kerään siihen vähän voimia. Tässä sohvalla nyt. Nyt kun illan viimeinen valo on hävinnyt.