On tullut päiviä. Niitä on kulutettu,
ne ovat kuluneet. On tullut marraskuu, ja äkkiä se onkin mennyt,
on tullut pimeää, postiluukusta laskuja ja sähköpostin harva mutta tasainen hylkäysten virta ei ole ehtynyt, se virtaa edelleen, siitä on melkein jo turvaksi, niin pysyvä se on.
Olen istunut sohvalla. Olen istunut siinä paljon. Olen istunut, ollut tekevinäni ja tehnyt, ja samalla jokin minussa on tehnyt jotain ihan muuta.
En ole ihan varma, mutta luulen, että jokin minussa on ajatellut. Jotain, mille ei vielä ole sanoja.
Tunne siitä, että arvelee tietävänsä jotain, mitä ei vielä kovin täsmällisesti tiedä, on tunteista hienoimpia. Se on niin kertakaikkisen hahmoton, siitä ei saa kiinni, sitä ei voi esitellä kenellekään eikä todistaa, sitä ei voi vangita eikä lyödä rahoiksi, ei myydä eikä markkinoida, typistää hankalasti hahmotettaviksi lannistaviksi powerpointeiksi, hinnoitella, sanoittaa eikä hallita. Se on siis nykyajan vastakohta, jotain mennyttä ja samaan aikaan vielä tulematonta,
jotain olematonta. Se on, mutta olematta, se tulee tulematta, se istuu sohvalla kanssani ja odottaa oikeampia aikoja, oikeita. Se odottaa tilaa tulla, jotain rikkumatonta,
se odottaa rauhaa. Tilaa, jossa kukaan ei odota.
Muutama päivä ennen marraskuun loppumista Helsingin Kirjailijat ovat juhlineet perinteisiä pikkujoulujaan. Minulla on jo pari kertaa aiemmin ollut ilo kävellä niihin hiljaa sisään, tuntea ovelta vastaan lempeästi lehahtava glögin tuoksu, kuulla puheen lämmin sorina, tasainen,
tajuta oma syvä henkilökohtainen ujouteni eteisessä sen edessä,
minulla on ollut ilo kävellä sisään rohkeasti silti, hiipiä naulakolle pystypäin mutta hartiat varmuuden vuoksi vähän lysyssä, etten vain luulisi olevani kukaan joka tänne kuuluisi, ettei tulisi mitään pettymyksiä sitten,
ja sitten, kolmatta kertaa kun olen taas avannut Villa Kiven pikkujouluoven ja aloittanut tutun urhean hiipimiseni tultuani sisään vesisateesta läpimärkänä ja tiennyt jo täsmälleen, missä kohtaa naulakko on, mihin vaatteensa ja ujoutensa voi ripustaa kuivumaan ja missä turvajuomat tarjoillaan,
voi sentään: minulle onkin hymyilty ja minua on tultu halaamaan, oikein tiukasti ja korvaani on kuiskattu: onneksi olkoon.
Ei mikään onni ole niin suuri kuin se, joka toivotetaan olevaksi. Eikä mikään onni ole niin suuri kuin se, jolle on annettu oma tila tulla. Ohi kaiken muun.
Kauneinta maailmassa on kuuluminen ja kauheinta se, jos ei se löydä tilaa tapahtua. Ja yöllä, kun olen koko illan jutellut monen ihmisen kanssa, tiennyt muutaman heistä nimenkin ennestään ja oppinut muutamia uusia, nauranut ääneen ja uskaltautunut lukemaan omaa tekstiänikin, mikrofoniin, silloin kun sille on annettu sekä mahdollisuus että ketään tuomitsematon ystävällinen yleisö, kaikille yhtä kiltisti taputtava,
silloin yöllä Villa Kiven pihalla kesken jatkobaariin lähtemisen tutussa ja uudessa seurassa olen äkkiä ymmärtänyt, mikä nyt tapahtuu.
Olen katsonut kaikkia kanssaseisojiani pihalla, antanut katseeni kiertää heidän kaikkien kasvot ja nostanut sen jälkeen sen ylös puisen huvilan seinää samalla kun muut ovat nostaneet muovimukinsa ilmaan kippistämään jollekin tärkeälle, ja silloin olen tajunnut:
tämä tässä onkin aivan erityinen ikkuna. Ja se, mikä sen alla nyt tässä marraskuun yössä tapahtuu, on puhdasta kuulumista, kirkasta. Voi miten kirkasta,
ja voi miten kirkas yö voi olla vaikka se olisi aivan pimeä, kesken myöhäisen marraskuun, kun kukaan ei oikeastaan enää jaksakaan muuta kuin juhlia, kunhan joku vain on kutsunut johonkin sitä tekemään ja onneksi tänään juuri tänne, eikä vielä ole mikään pakko mennä kotiin, vaikka kannattaisi.
Ei silloin kannata mennä kotiin. Silloin kannattaa jäädä katsomaan, mistä olisi jäänyt paitsi, jos olisi mennyt. Ajoissa.
Aamulla herään tarkistamaan puhelimestani, onko myöhään yöllä oman tulevan työhuoneeni ikkunasta ottamani kuva vielä tallessa.
On se.
Vietän monta päivää vilkuilemalla kuvaa silloin tällöin. En ole käynyt sisällä siinä huoneessa, enkä vielä moneen viikkoon tulekaan käymään. Ja silti minä tiedän, tai vähintäänkin arvelen: ensi vuoden puolella, kun alan istua tuon ikkunan toisella puolella, minun on viimein mahdollista tietää, mitä ajattelin tänään sohvalla istuessani, tänäänkin, tietämättä täsmälleen, mitä se on.
En välttämättä tiedä, sitä ei kukaan voi luvata. Mutta se on mahdollista.
Ja vaikken tajuaisi siitä yhtään mitään, saan silti istua sisällä sen ikkunan edessä, katsoa ulos. Koko ensi vuoden. Vaikken tajuaisi, enkä enää koskaan kirjoittaisi.
Ei ole mitään niin hienoa kuin saada katsoa ikkunasta, katsoa ulos. Katsoa tätä kaupunkia,
nähdä se.