Aatonaattona muistan: minullahan on blogi.
Aatonaattona se tuleekin tarpeeseen. Se saattaa pelastaa tilanteen.
Joulu ei oikein käynnisty. En löydä itsestäni ruuhkassarämpijää, olen hukannut hänet. Sisäinen graavilohenjonottajani on vaipunut koomaan. Lisäksi vaikuttaa siltä, että tänäkin vuonna lähipiiri ehkä saa lahjaksi vain keskeneräisiä käsitöitä.
On meillä kuitenkin kovasti yritetty. Olemme rakentaneet siltoja vuodenaikojen välille. Kaikkihan on kiinni asetelmasta ja aika nyt vaan kulkee niin nopeasti. Asetelmassa 1 eilinen kesä kohtaa parvekkeella luontevasti huomisen joulun.
Kun tilanne nyt on tämä, ei siivoamisestakaan tarvitse olla huolissaan. Tilanteen edetessä tuuli on temmanut jäähtyneet piparkakut parvekkeen lattialle ja ne piiloutuvat paraikaa kauniisti tulevan valkean joulun alle.
Olisi parikymmentä asiaa tehtävänä. Siksi minä enimmäkseen kyyhötän. On tullut synnytettyä sen verran monta elämää, että huomenna olohuoneen pöytään täytyy asentaa jatkopala ja tänään voi miettiä, missä meillä säilytetään silitysrautaa. Pöytäliinan jo löysin. Sitä, mitä sille katetaan, minä en vielä tiedä. Sisäiseen graavilohenjonottajaani ei juuri nyt saada yhteyttä.
Mietin sitä silitysrautaa ankarasti. Minua ei saa nyt häiritä. Aamukahvien jälkeen keitin toiset aamukahvit, aamutakki on juuttunut päälle.
Kuusi on kuitenkin hankittu. Koska eräs synnyttämistäni elämistä on myös itse alkanut osallistua synnytysten iloihin, kuuselle asetettavat vaatimukset ovat keventyneet. Tuuheus ei enää merkitsekään kaikkea, tärkeämpää on ettei yksivuotias ylety riisumaan sitä. Asetelmaan 2 olen pyrkinyt lisäämään joulun sanoman, ihan vaan itseäni varten, laitan sen kuitenkin tähän myös muistutukseksi muille.
Olen katsellut kuusen läpi ulos koko aamupäivän. Olen kuvitellut mielessäni itseni kaupungille seisomaan hyllyjen edessä, olen nähnyt tämän väsähtäneen naisen laahustamassa kaupasta toiseen ymmärtämättä, mikä on joulun päämäärä.
Tässä kahvikupin kanssa häntä mielessäni katsellessa hän on kieltämättä kiinnostava hahmo, toki kieltämättä vain minulle itselleni. Joka vuosi hän hakeutuu väkisin sinne hyllyjen väliin vihaamaan omia ja muiden odotuksia, joita hän ei koskaan oikein erota toisistaan, puhumattakaan siitä että todella tavoittaisi kumpiakaan.
Parasta toki olisi ettei niitä ollenkaan olisi. Kuten yksi ystävä eilen totesi: joulun pitäisi olla jotain, johon vaan kävellään sisään. Ilman että sen eteen täytyy itse tehdä mitään.
Niin. Ei joulu ole jotain, joka vain joka vuosi tulee. Kunpa tulisikin. Joulu ei koskaan tule, sitä täytyy maanitella. Sitä täytyy käydä etsimässä, siitä täytyy olla huolissaan, sitä on kannettava väkisin ylös rappukäytävän loputtomia portaita, uudestaan ja uudestaan, että kotiin saataisiin joulun tunnelma.
Sanomattakin on selvää, millainen tunnelma siitä tulee kun perheen äiti yrittää riuhtoa ovenkarmeihin tarttunutta joulua sisään eteiseen. Siinä hommassa glögi loppuu aina kesken ja lapset toivoisivat, että olisivat jo kasvaneet aikuisiksi,
ja siinä hommassa, joulu joulun perään, he myös niin tekevät. Äidin riuhtoessa jouluja ovesta hän ei vaan ehdi huomata, mitä lastenhuoneissa tapahtuu.
Hän ei ehdi huomata, kuinka aika kuluu.
Äkkiä aika on kulunut, ja kun aika kuluu, kaikki alkaa alusta. Olohuoneen matolla on taas hujan hajan palikoita ja duploja.
Se on hyvä.
Asetelma 3 on lisäys edelliseen ja tehty kauppalistan sijaan. Kauppalistat kun on jo niin nähty.
Saattaakin olla, että aatonaaton sijaan sisäinen graavilohenjonottajani herääkin koomasta vasta jouluaattoaamuna, tai sitten hän ei enää herää ja tapahtuu toisen ystäväni eilen ehdottama joulun ihme: aamulla me kaikki vain kävelemme siihen sisään.
En saanut lähetettyä yhtään korttia, en tänäkään jouluna. Sinä, joka sait kortin tai lahjan sijaan vain linkin tähän kirjoitukseen: sori siitä. Ja jos omatkin postimerkkisi tarttuivat sormiisi eikä yksikään tervehdys edennyt, voit laittaa tämän kirjoituksen kiertoon. Levitköön joulun armo kulovalkean lailla kaikkiin koteihin, joissa äidit – isoäideistä puhumattakaan – tuijottavat ratkaisevalla hetkellä eteensä pystymättä enää vastaamaan joulun selkäpiitäkarmivaan kutsuun.
Hyvää sisäistä joulua sinulle ja kaikille muillekin, huolimatta siitä mihin malliin se lopulta ulkoisesti saadaan nykäistyä ovesta. Ehkä se pärjää rappukäytävässäkin.