Olen käynyt paikoissa, yrittänyt olla tiloissa siten kuin olisi hyvä. Opiskellut, kirjoittanut esseitä ja raportteja, suunnitellut, ottanut yhteyksiä, yrittänyt.
Ei auta.
Kaikki tilat tuntuvat ahtailta. Huoneet, päivät, iltapäivät ja internet. Kaikkialle kulkee mukana tunne siitä että joo mutta ei,
kyllä mutta ei,
jotain tällaista kyllä, mutta ei näin. Ei näin ahtaasti.
Olen yrittänyt asettaa itseäni maisemaan, samaan kuvaan sievästi kera lähdeviitteiden, laittaa hänet kuulumaan. Ei auta. Olen kuunnellut järkevää selkeää puhetta, jäsenneltyä, ja tuntenut, kuinka vierasta se on ja kuinka itse ääneen tuottamani järkeily saa minut voimaan pahoin, kynästä puhumattakaan. Minä menee hankalaksi ja käpertyy, ei haluaisi kuulla. Tausta on aina jotenkin väärä ja suustakin tulee vääriä sanoja, tai ihan okei ne varmasti monen mielestä ovat, varmasti ihan ymmärrettävää puhetta, kynästä puhumattakaan,
mutta kun ja sepä juuri.
On vain yksi paikka mennä jossa tausta ei tunnu ahtaalta: oma työhuone.
Kukaan ei odota siellä mitään. Ikkunoista ei näe sisään, aikataulua ei ole eikä kenenkään katsetta,
on vain huonekasveja,
mikään ei odota. Paitsi se, mikä on tapahtuva. Ja sekin vain itseään. Minun ei tarvitse tehdä mitään, ei täyttää mitään, ei osoittaa olevani,
ei tarvitse kuin olla. Siten kaikki tapahtuu. Huonekasveja kuuntelemalla, katsomalla niistä ohi.
Työhuone ei ole ahdas, sillä kukaan ei ole täyttänyt sitä millään eikä aika liiku. Se vain on.
Illalla kävin uimassa. Vesijuoksin uimahallissa. Se on riittävän järjetöntä, juosta samaan aikaan ilmassa ja vedessä ja silti kellua, heiluttaa käsiä ees taas ja polkea,
se tekee hyvää. Koko keho unohtaa mihin sen pitikään jämähtää ja mieli pääsee –
noh.
Irti.
Jossain kolmen vartin kohdalla se sitten tapahtuu.
Tulee ajatus.
Se tulee tyhjästä. Se tulee ilmassa juoksemalla, pinnalla ja pinnan alla. Se tulee toistosta ja pyytämättä, se tulee sillä ettei sitä odota, varsinkaan kukaan muu,
siten se pääsee irti.
Ennen tämäniltaista ajatusta minä hetkeksi asetuin tilaan siten, ettei se tuntunut ahtaalta. Tunsin äkkiä koko uimahallin tilan ylläni, kaiken sen ilman. Ajattelin: onpa tämä uimahalli iso, täällähän mahtuu olemaan.
Olin hyvin yllättynyt. En ole huomannut sitä ennen. Olen uinut siellä ehkä noin kaksikymmentä vuotta,
sinä aikana se ilmeisesti on kasvanut. Viimein on sekin halli kasvanut riittäviin mittoihin riittääkseen tilaksi joka riittää, eräille.
Tilaksi, johon ajatus voi tulla.
Illalla kerroin ajatuksen ystävälle. Se oli yksi lause vain, yllättävä. Ystävää nauratti. Kerroin epäileväni, että lause tuli varmaan siksi, että olin oikeaan aikaan oikeassa altaassa. Ystävä vastasi yhdellä sanalla:
kairos.
Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa. Nyt tiedän: olen ehkä tiennyt sen aina.
Nyt sillä vaan on nimi.
Nimen voi googlata, mutta googlaamalla se ei tunnu samalta. Googlaamalla mikään ei ylipäätään tunnu, paitsi usein ahtaalta. Tämäkin ruutu on niin kamalan pieni, ei tähän mitään mahdu, ei tästä näe kovin kauas,
oikeastaan tästä ei näe oikein mitään. Mikään hakusana ei ikinä riitä. Tähän voi vain puhua, huhuilla kaikki toiveensa vaikka, eikä kukaan varmaankaan kuule,
paitsi kairos. Joka jaksaa kyllä odottaa.
Sillä ei koskaan ole kiire.