Yö tuulee niin että sen kuulee.
Muutoin on hiljaista.
Olen saanut vahvistuksen siitä, että kyllä, sanat ovat nyt painossa. Ja että lokakuussa, lokakuussa ne palaavat sieltä, nidottuina.
Minun kirjani.
Viime yönä sain siitä itkien kirjoitetun viestin. Eräs ihminen oli lukenut sen taittoversion.
Niin kaunis kirja, hän kirjoitti. Niin armollinen, tuttu, suora, lohdullinen, vinksahtanut, hauska, ihana. Saako kuolleesta lapsesta syntynyttä sanoa ihanaksi?
Saa.
Jotain tapahtui. Kirja sai lukijan, jota en ole vielä koskaan tavannut, ja lukijan myötä kirja sai takaisin jotain, minkä se on valmistumisensa jälkeen menettänyt:
merkityksen.
Onhan tietenkin aina kiva että joku kehuu. Kukapa siitä ei ilahtuisi, ketäpä ei hivelisi se, jos kieli on toisen mielestä kaunista. Ketäpä ei. Mutta silti,
ei arvio ole se, mikä on tärkeää.
Minä en koskaan ole halunnut olla kenenkään arvioitavana. En ole kestänyt sitä, että tekemiseni arvotetaan. Siinähän luisuu mukana arvotettavaksi itse. Kuka haluaa arvosanan siitä, millaiseksi on syntynyt? Eikö sen pitäisi olla kaikille yhtä hyvä?
Ei arvio kirjasta ole niin tärkeää, vaikka hyvä arvio ilahduttaisikin ja huonosta tietenkin tulisi paha mieli. Puhumattakaan siitä, ettei kukaan mitään sanoisi.
Tärkeää on silti vain se, että joku lukee. Ja että jokin tapahtuu.
Vain siten kirja pääsee perille.
Ja sitä minä viime yönä ajattelin, kun katsoin sähköpostiini kolahtaneita kauniita sanoja,
että nyt, nyt kirja on mennyt sinne minne sen pitikin: tuntemuksiksi, jotka on jaettu. Se on lakannut ajelehtimasta, lukija on ankkuroinut sen.
Olen saanut kirjakaverin. Se on tuntemuksista parhaita.
Kirja on mennyt paikoilleen, mennyt ja menossa. Kohta se pääsee kirjaston hyllyyn ja pölyyntyy, ja minun oloni lakkaa olemasta näin vaikea.