Kuinka herätä aamulla päivään, johon omien lasten on pakko mennä.
Kuinka herätä aikaan, jota ei enää tunne omakseen.
Kuinka herätä varhain ja vakuuttaa itselleen, että se kannattaa kyllä. Että peiton alle ei kannata jäädä.
Kuinka vakuuttaa lapsilleen, että hei,
tämä kaikki pelleily täällä, tämä kaikki menee joskus ohi. Ja te heräätte tästä vielä, tämä kaikki mihin kasvoitte oli vain paha uni.
En pysty liittämään näiden kysymysteni perään yhtään kysymysmerkkiä. Haluaisin pystyä,
se olisi osoitus siitä, että toivoisin jonkun osaavan vastata. Ja jos joku osaisi, silloin olisi jotain toivoa. Vastauksista.
Minä olen kasvanut maailmaan, jossa käytettiin sanoja joita kukaan ei enää käytä. Joskus iltaisin kertaan niitä, hellin niitä mielessäni, etteivät ne unohtuisi. Hellimällä ne vielä hetken elävät,
solidaarisuus,
rauha,
aseistariisunta.
Joskus sellaisten asioiden puolesta marssittiin, yhdessä. Ilman toisten ilkkumista. Olin kymmenvuotias, kun opettaja vei illalla koulun jälkeen koko luokan lähiölapset kaupungin keskustaan rauhanmarssille. En muista kouluajoistani muita lauseita kuin ne, joita ympärillä vellovat aikuiset silloin yhdessä rytmikkäästi toistelivat, Senaatintorilla. Muistan miltä se tuntui, miten juhlallista oli aikuisten yhteinen tahto välttää väistämätön ydinsota. Kävelemällä yhdessä kadulla.
Muistan miltä tuntui kävellä mukana.
Myöhemmin opettaja kutsui koko luokan lapset kylään omaan kotiinsa. Yksiössä Sörnäisissä kolmisenkymmentä esiteiniä istui pienessä huoneessa hiljaa syömässä popcornia ja kuuntelemassa ääneen luettua muumikirjaa. Se kiinnosti kaikkia. Levottomia lapsia ei ollut, jos joku luki satua.
Kenenkään äiti tai isä ei ollut missään koskaan mukana. Siihen aikaan heitä ei tarvittu sotkeutumaan mihinkään tärkeään. Aikuisten ei tarvinnut ottaa osaa, syyllistyä eikä tarkastella tuntimerkintöjä. Iltapäivätoiminta tapahtui lähimetsissä ja autiotaloissa avain kaulassa. Puuhun kiipeäminen oli perustaito, puusta putoaminen ainoa sääntö.
Kukaan ei innovoinut eikä itseohjautunut. Kaikki vain leikkivät. Välillä oli tylsää. Tylsyys täytettiin uudella leikillä. Valokuvissa kenelläkään ei ollut peili-ilmettä.
Iltaisin sai piirtää ja lukea. Lapsille annettiin kyniä, kirjoja ja oma rauha. Aikuiset olivat poissaolevia aina, vaikka olisivat olleet paikalla. Enimmäkseen he olivat jossain muualla. Viikonloppuisin sai lukea koko yön, nukahtaa vasta kun aurinko nousi. Tarina täytti huoneen.
Jokin tarttui siitä, seurasi aikuisuuteen. Kaikki tämä tarttui, ei lähtenyt irti.
Kuinka herätä aamulla nyt, kun kaikki tarttunut on tehty turhaksi. Kuinka herätä, kun lapset saavat kynien ja kirjojen sijaan laitteita, kukaan ei marssi rauhan puolesta ja jos marssii jonkin muun, vastassa ilkkuu vastamielenosoittaja, eikä kirjoja enää osteta, kirjakaupoissa kun myydään vain sisustustarpeita.
Kuinka herätä aikaan, jota kenelläkään ei enää ole. Kuinka herätä varhain ja vakuuttaa itselleen, että varhainen puuttuminen kasvurauhaan voisi olla kenenkään kasvavan etu.
Kuinka innovoida kun ei halua. Kuinka itseohjautua kun ei osaa. Kuinka mennä nukkumaan ajoissa, kun ei tiedä, kuinka herätä aamulla ja pitää kiinni jostain, mistä haluaisi päästää irti, kuinka pitää kiinni siitä mistä haluaisi, vaikka nykyaika nauraa sille rumasti ja tuhahtaa,
kuinka kysyä, kun vastauksen toivo on vähissä. Kuinka palauttaa välimerkit ihmisten välisiin viesteihin, kuinka palauttaa kaikki, millä on väliä,
kuinka ikävöidä kysymysmerkkejä keskellä yötä.
Näin se vaan käy.