Marraskuu.
Valo on viety.
Olen taas viettänyt aikaa pellon laidassa. Tekemätön on seisonut ovella koko viikonlopun, katsellut minua siinä.
Olen katsellut muualle,
katsellut kirjoja, lukenut. Poltellut kynttilöitä, kerännyt voimia. Poltellut lisää kynttilöitä ja kerännyt lisää voimia.
Voimat tulevat tarpeeseen kun muu valo on viety.
Lauantaiaamuna minun ei kuitenkaan tarvinnut olla yksin. Sain vieraita.
Eläinmaailman ystävällisyys auttaa jaksamaan. Sitä esimerkiksi kun Volvon kojelaudassa palaa jälleen moottorin vikavalo.
Jotkut piittaavat sellaisesta heti. Meillä taas kojelaudan valot otetaan vakavasti vasta kun ne ovat punaisia. Vikavalo on keltainen, sitä tarvitsee alkaa ajatella vasta kun se on palanut useamman viikon, tai kuukauden – väsyttämällähän se sammuu itsestään – tai oikeastaan vasta juuri ennen kuin auto on pakko katsastaa.
Eli tänään.
Onneksi pellon laidassa meininki on vielä ennenvanhainen. Täällä ei tarvitse liukastella internetissä löytääkseen Volvolleen ymmärtäjän. Täällä päin voi vaan ajaa ainoan autokorjaamon pihaan, avata oven ja kysäistä, ehtiskö joku vähän lueskella meidän koodeja.
Täällä päin joku aina ehtii. Vaikka eihän siitä varsinaisesti mitään apua ole,
sillä,
kyllähän minä arvasin, että vikavalo herjaa taas ulkolämpömittarin anturin heikkoutta, vaikkei siinä missään vaiheessa ole ollut mitään heikkoa, lämpömittari mittaa hienosti ulkolämpöä ja näyttää sen sisällä celsiusasteina.
Nyt vaan saatiin toinenkin riesa. Tällä kertaa vikakoodinlukija tiesi hetken piipitettyään kertoa:
imusarjan paineletku epäuskottava.
Niin.
Minä ja autonkorjaaja katsoimme toisiamme. Korjaaja huokaisi, pudisti päätään ja avasi konepellin.
Niin. Imusarjan paineletku oli hyvin paikoillaan eikä siinä ollut mitään vikaa. Se vaan on lakannut olemasta uskottava.
Kuinka kertoa tästä katsastusmiehelle?
Mietin että runomuoto voisi olla hyvä.
Autokorjaamolta ajoin uimahalliin, sillä pikkukaupungin uimahalli on ihmisen suurin ilo. Sieltä saa oman radan silloinkin kun siellä on ruuhkaa.
Pukuhuoneessa ihmisen ilo kuitenkin herkästi haihtuu, mikäli hän erehtyy altaasta noustuaan tarkistamaan vahingossa puhelimestaan sähköpostinsa ja sitä myöten sijaintinsa maailmankaikkeudessa.
Niin. Se on aina väärä. Taas on joku lomake täytetty väärin.
Uimahallin pukuhuoneessa meinasin purskahtaa itkuun. Keitä varten ihminen keksi lomakkeet? Ja miksi niille annettiin tuollainen nimi? Viitataanko niiden täyttämisellä tosiaan lomailuun? Voin vakuuttaa, että elämä lomakkeita täytellen on kaikkea muuta.
Kotimatkalla kietouduin Volvoineni marraskuun valoon.
Jotenkin se lohduttaa, ettei mitään näy, mutta varsinainen lohtu odottikin perillä pellon laidassa.
Siellä odottivat taivaan kaikki tähdet.
Nousin autosta, nostin katseeni taivaalle, vedin henkeä ja pelastuin.
Minulla on sentään nämä. Tili on tyhjä ja lomakkeet täytetty väärin, mutta taivaalla palavat tähdet ja talossa sentään vielä sähkövalo, jonka minä sinne uimaan lähtiessäni unohdin.
Ikkunan eteen unohdin tietenkin myös viime kesän pelargoniat.
Illalla ikkunasta ulos katsoessa marraskuussa ei näe kuin itsensä ja keittiön, joka itseä kannattelee. Ettei hän vajoaisi.
Illan jälkeen hiipii yö. Yöhön puolestaan hiipii aamu, sillä aikaa kun minä nukun.
Taivaalle on syttynyt uusi valo, haalea.
On lähdettävä kaupunkiin. On mentävä ihmiseksi sinne, sellaiseksi joka esittää pystyvänsä, lomakkeisiin vaikka ja kulloinkin vaadittavaan suoritukseen, hampaiden harjaamiseen, katsastusmiehen harhauttamiseen ja yleiseen komenteluun kotioloissa.
Onneksi Volvossa on sentään stereot. Ja onneksi ne edelleen toimivat.
Laulan koko matkan niiden mukana. Laulaminen auttaa, marraskuuhun.