Kirja on painossa. Ainakin toivottavasti.
Sinne sen ainakin jokunen aika sitten piti lähteä. Kolmannellatoista oikolukukierroksella sanoin taittajalle: eiköhän tämä nyt ole tässä – mutta voidaanko sopia, ettei tätä viimeistä versiota kuitenkaan numeroitaisi luvulla kolmetoista? Että voisiko tämä viimeinen versio vain olla nimeltään oikolukuvedos nro 12,5?
Se sopi taittajalle hyvin. Kaikki muukin mitä ehdotin, näytti sopivan, lähes kolmentoista kierroksen verran, vaikka oli viikonloppu. Hänellä kun ei ollut mihinkään kiire, hän oli katkaissut jalkansa.
Olen edelleen kiitollinen. Kaikesta paitsi siitä kipsistä.
Istun siis nyt tässä omenapuun alla ja markkinoin.
Minut voi kuvitella istumaan tälle sohvalle, jolle olen asetellut näitä kukallisia tyynyjä näinkin tarkasti naapurin eläinten iloksi, minut voi kuvitella nojaamaan kyynärpäitäni tähän pöytään, jolle olen asettanut tämän kahvikupin tämän markkinointiprojektin tueksi. Voileivistä minun on määrä saada voimaa, ja näistä kukallisista kankaista. Olen löytänyt ne kesätaloni kaapista sillä aikaa kun olen odottanut oikeaa aikaa markkinoida.
Markkinointiassistenttini häipyi juuri pusikkoon tuuheassa turkissaan. Markkinointi tapahtuu siksi toistaiseksi vain mielikuvin, vain omassa mielessäni. Ja olennainen osa sen tukitoimia on kahvihetken jälkeinen jatkuva virkkaaminen.
Haaveilen siitä että alkaisi sataa vettä. Tällöin projekti täytyisi keskeyttää ja voisin siirtyä sisätiloihin käyttämään suoratoistopalveluita. Lisäksi haaveilen jonkinlaisesta toimeentulosta,
vanha haave, niin tuttu. Ja niin kaukainen.
Aurinko kuitenkin vain paistaa. Tuuli heiluttelee leutoja pöytäliinan helmoja ja myyntipäällikköni,
hän valvoo minua puusta käsin.
Myynti ei vielä ole räjähtänyt käsiin. Mutta sehän on vain ajan kysymys. Kaikessahan on lopulta kysymys vain siitä, mitä kello on,
ja pian se onkin jo niin paljon että markkinointiassistenttini palaa pusikosta pöydän alle nuuhkimaan.
Pöydän alla ovat minun varpaani. Niiden kosketus maan pintaan on jollain lailla jämäkkä mutta samalla jotenkin herkkävireinen, kun markkinoin. Sillä pianhan minä vain markkinoin ja markkinoin, ihan pian.
Sitä ennen kuitenkin markkinointiassistentilleni ja hänen emolleen tulee nälkä. Ei vähiten siksi, että markkinointiassistenttini emoa on vastikään moitittu eläinlääkärin vastaanotolla tymäkästä ylipainosta.
Markkinointiassistenttini emo on siitä saakka yrittänyt selittää minulle, ettei minun kannattaisi kuunnella innokkaita eläinlääkäreitä, vaan pikemminkin sydämeni ääntä.
Tai ehkä eniten hänen sydämensä, sen joka sanoo että tämä lautanen tässä on aivan turhan tyhjä ja toisinkin voisi olla,
voisihan.
Markkinointiassistenttini emolla on tänäänkin ollut käynnissä menestyvä yritys. Se takoo hänelle jatkuvasti lisää raksuja lautaselle. Tämä uuttera yrittäjyys ruokkii ohessa myös hänen poikasensa: itse markkinointiassistentin, joka ei koko kesänä ole tajunnut tehdä mitään muuta kuin lahdata viattomia päästäisiä. Vaikkei hän aio niitä syödä. Hän syö mieluummin raksuja, yhdessä emonsa kanssa.
Olen seurannut tätä touhua ja alkanut miettiä yrittäjäksi ryhtymistä itsekin. Tämä tunnelma täällä on ruokkinut yrittämisen haluja siihen malliin, etten kohta enää osaa perääntyä ajatuksesta, joka minua on alkanut vainota – ja sitä paitsi toimeentulo on nyt niin kortilla, ettei mitään menetettävää enää ole.
Ajatus on ihanan hullu. Että entä jos en perustaisikaan mitä tahansa yritystä,
entä jos perustaisinkin menestyvän yrityksen.
Ajatus on ihana. Se on niin kaukaa haettu, että se virkistää, oikein todella.
Pysykää hyvät ihmiset kuulolla. Varsinkin te, jotka ette ole koskaan tällä sivulla käyneetkään. Teitä on nimittäin aivan valtavasti. Te olette minun ihana kohderyhmäni, näkymätön. Kiltti ja kamalan hiljainen. Ihanaa seuraa,
te olette niin ymmärtäväisiä kaikki, käsi lompakolla jo,
emme vain vielä ole kohdanneet.
Tämä kaikki on niin ihanan traagista. Ja voi miten minä nyt olenkaan virkistynyt, pelkästä ajatuksesta. Toisin kuin markkinointiassistenttini.
Hän kerää nyt vähän voimia.
Niitä tullaan vielä tarvitsemaan.