Minulla on salainen harrastus.
Öisin, kun en saa unta, minä seuraan sitä, minkä kaikkien kirjastojen hyllyissä kirjani lepää aivan liikkumatta.
Internetissä on sivu, jolta tämän tiedon voi pienellä vaivannäöllä löytää. Se lohduttaa minua, kaikki tähän käyttämäni pieni mutta turha vaivannäkö. Tiedän nimittäin että
minun kirjani ei ole niissä kirjastoissa yksin. Sillä on seuraa, se pölyttyy yhdessä muiden lainaamatta jäävien kirjojen kanssa.
Niitä on siellä hyllyissä valtavasti. Öisin, kun valot on sammutettu, kirjojen hahmot hyppäävät kansista ja kyläilevät toisten kansien välissä. Käytävillä käy kuhina: minne mennä tänä yönä? Kenen kansissa vedetään kännit?
Minä haluaisin olla näkemässä sen kaiken sekoilun, kaikki ne aamuyöstä romahtavat romaanien kantavat rakenteet ja genreihinsä päiväsaikaan kahlittujen henkilöhahmojen holtiton syrjähyppely toisten tonteille. Nyt joudun vain kuvittelemaan sen kaiken.
Samaiselta nettisivulta löytyy myös, punaisella merkittynä, tieto siitä, minkä kirjaston kokoelmasta oma kirjani on paraikaa lainattuna.
Se se vasta lohdullista onkin. Että vaikka pääkaupunkiseudulta tänä yönä lainassa olevat kaikki kirjani kymmenen kappaletta todennäköisesti lepäävätkin joko tuttujen tai tutuntuttujen yöpöydillä velvollisuuden pölyn peitossa, niin Lappeenrannan, Keuruun ja Kemin kirjastoista sen on kantanut kotiinsa joku tuntematon. Ties vaikka hän olisi sen avannutkin. Ja Kotkassa heitä on kaksi!
Tämä on minusta aidosti hienoa. Tämä on se mitä elämältä enimmäkseen viime vuodet toivoinkin: että hiljainen tuntematon lukija toimisi selkäni takana ilman että tiedän siitä mitään. Muuta kuin paikkakunnan. Ja sekin on jo aika paljon.
Ehdottomasti hienointa oli kuitenkin törmätä taannoin omaan kirjaansa divarissa. En uskaltanut katsoa, oliko siinä omistuskirjoitusta, mutta hinnan katsoin: se maksoi kokonaisen kympin! Menin valtavan hyvälle tuulelle pitkälle yli yön. Kympin!
Nyt minä olen oikeasti olemassa.
Yleensä ei erityisemmin siltä tunnu. Maailma on hautautunut lumeen ja minä työhuoneelleni, silloin kun en hautaudu keittiööni. Olen alkanut pelätä kevättä. Aurinko saattaisi paljastaa sijaintini myös minulle itselleni.
Enimmäkseen sijaitsen väärissä töissä. Oikeita minulla on kamala ikävä.
Olen alkanut kuulla kuinka seuraava kirjani kuiskii. Vielä siitä ei niin saa selvää, mutta kun sen paksu vanha aihio tuli taas kertaalleen kaivettua kaapista, kun etsin siitä yhtä lausetta, supina on jäänyt vaivaamaan korvia.
Luminen talvi on aina ollut paras aika sanojen tulla. Tänä vuonna ne kaikki tulevat hukkaan, ne täytyy vääntää kuvaamaan asioita, jotka voisivat hyvinkin kiinnostaa minua jos olisin joku toinen.
Harmi etten ole. Mutta minuna on kyllä kivempaa.
Minuna saa sentään valvoa yönsä ilman että onnistuu tekemään yhtään järkevää asiaa.