Lähdin pellon laitaan. Otin kukat mukaan, etteivät kissat söisi niitä poissaollessani, kun kukaan ei olisi huutamassa heille: kuonot irti mun kukista nyt heti!
Perhe vaikutti ilahtuvan siitä, että kukat lähtivät maalle lepäämään.
Pelkääjän paikalla kukat ovat parasta seuraa. Ne kun eivät tahdo puhua.
Perillä pellon laidassa perjantai kesti pitkään.
Perillä pellon laidassa väsyneillä äideillä on tapana hoivata itseään tanssimalla itsekseen keskellä yötä kun kukaan ei ole pudistelemassa päätään. Pellon laidassa saa heilutella käsiä ilmassa ilman syytä niin, ettei se ole kenenkään mielestä noloa. Tiesittekö? Se on parasta tehdä juuri maaseudun rauhassa, sillä siellä kukaan ei koputa oveen ja sano: voisko ton musiikin laittaa vähän pienemmälle.
Pienempää musiikkia on paljon typerämpää tanssia kuin isompaa.
Koputusta kuului silti, päiväsaikaan. Talitintit koputtelivat seinää koko viikonlopun.
En käynyt kysymässä, mitä asiaa. Ehkä heillä vaan oli tarve remontoida.
Sunnuntaihin saavuttaessa kukat alkoivat osoittaa väsymisen merkkejä. Siksi poimin joukosta aikuisilta lapsiltani saamani kimput ja ripustin ne verhotankoon lepäämään.
Kukat ovat muisto. Ne ovat muisto siitä kuinka jokin meni valmiiksi,
ja kuinka se sitten hiljeni.
Kohta se on omalla paikallaan, kirjastossa. Ja sinne kun se sitten päätyy, tulee lopullinen hiljaisuus.
Sitä ennen esiinnyn kuitenkin Helsingin kirjamessuilla Esplanadi-lavalla sunnuntaina 31.10 klo 17. Me keskustelemme siellä yhdessä Henna Mäkelinin kanssa yhteisestä hilpeästä aiheestamme Lapsen sairaus ja kuolema sillä aikaa kun muu messuväki jo pakkaa tavaroitaan. Meillä on 22 minuuttia aikaa sanoa jotain.
Mitähän se mahtaa olla.
En yhtään tiedä.
On tullut tiistai. On aika pakata kirjakassit autoon ja todeta, että niin, tekemättä jäi tälläkin kertaa kaikki mikä piti, kaikki työ,
kaikki tehtävät. Kun piti vain tanssia, juoda kahvia ja katsella pellolle.
On aika palata kaupunkiin.
Joutsenetkin tekevät lähtöä.
Näkemiin joutsenet.
Näkemiin hiljainen talo, vedetyn kellon itsekseen hiipuva tikitys.