Kyllä kai minä tiesin, että tällainen yö vielä tulisi. Tiesinhän minä, mutta unohdin,
unohdin, että joskus aamukahvi on keitettävä jo ennen kuin menee nukkumaan. Ja todettava sitä hörppiessä sitten että jaaha,
vai niin,
tuli sitten asiaa avaruudelle, ei suinkaan unimaille.
Jo oli aikakin. Olen siis takaisin.
Olen käynyt paikoissa. Ne ovat olleet riittävän avaria ajatusten tulla. Olen keinunut pimeällä merellä pienen laivan kannella yksin tähtitaivaan alla, tuntenut pakahduttavaa vapautta, joka ei ole tuttua mistään,
tuntematonta helpotusta,
vapautta, jota en ennen ole tuntenut.
Olen käynyt paikoissa. Niissä on tullut ihmisten sijaan vastaan pelkkiä eläimiä. Olen tervehtinyt heitä kaikkia. Kukaan ei ole vastannut,
mutta he kaikki ovat kyllä kuunnelleet.
Olen tavannut myös uuden vauvan, uuden pojanpoikasen. Tähän mennessä hän on ehtinyt syntyä, kasvattaa posket ja avata silmänsä. Niillä hän on sitten minua katsellut, hyvin pitkään, hyvin tarkasti. Olen sanonut hänelle asioita, hän on kuunnellut.
Olen tuntenut tulleeni kuulluksi. Vauvat osaavat sellaista. Osaavat hetken, ennen kuin ryhtyvät jäseniksi perheisiin ja oppivat ohittamaan, valikoimaan kuulemansa.
Olen käynyt paikoissa, palannut takaisin ja tajunnut: jokin on tulossa. Ei auta kuin odottaa.
Ulkona myrskyää. Olisinpa vielä merellä. Mantereella on niin kamalan ahdasta, tuulikin tyssää talon seinään, keskuslämmitys lamaa taivaan laakeudelle herkistyneen hermoston,
on niin kamalan huono näkyvyys. On vaikea nähdä, mitä on tulossa.
Ei auta kuin odottaa. Odotellessa voi etsiä merkkejä.
Liikennemerkkejä vaikka. Sillä lailla voi esim. löytää varoituksen omasta elämästään:
Onneksi en löytänyt sitä ajoissa. Mutta tämän onneksi löysin:
Nyt osaan väistää mereen putoavia autoja. Sillä aikaa kun odotan.
Sitä, mikä on tulossa.