Aamulla heräsin kuopasta.
Olen maannut siinä nyt viikon. Ajattelin: täytyisi keittää kahvia. En vain nähnyt kuopan reunan yli, en tiennyt mihin suuntaan mennä, jos mielii keittiöön. Tai ylipäätään mihinkään.
Kuopalle on ilmiselvä syy: kirja on ilmestynyt. Olen siis kaivanut kuoppani aivan itse. Niin kuin tapana on.
Kirja on ilmestynyt, sitä on juhlittu. Ja jos juhlan viimeisistä käänteistä onkin jäänyt vain hentoja muistijälkiä, painava todiste siitä, että juhlat ovat tapahtuneet, on löytynyt aamulla lattialta sängyn vierestä.
Lämmin kiitos siis paitsi hänelle, joka talutti ikääntyvän leopardin aamuyöstä taksiin, myös muille viimeisille vieraille, jotka ennen sitä päättäväisesti siivosivat juhlatilan piittaamatta yhtään siitä, kuinka hyviä neuvoja ikääntyvä leopardi heille sammalsi. Horjuvien korkojen kera.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin hänelle, joka toi juhliin lahjaksi kaulan ympäri kiedottavat paristokäyttöiset valot. Ikääntyvä leopardi oli näemmä onnistunut ripustamaan ne kotiin päästyään tarkasti olohuoneen oven kahvaan. Siinä ne aamulla edelleen paloivat, vaisua lohdun valoa.
Juhlista on nyt viikko, ja minä olen ponnistellut. Olen ponnistellut oikein kovasti, tänä aamuna varsinkin, molemmin käsin, molempien voimin ja päässyt lopulta reunan yli kymmensormijärjestelmällä. Annoin aamulle kaikkeni ja kieräytin itseni kesätaloni keittiöön.
Istuin siellä sitten kahvikuppi kädessäni, yritin etsiä voittajan elkeitä. Katse harhaili ikkunasta pellolle, en löytänyt niitä. Tunsin hävinneeni,
jotain ja jonnekin.
Ei jäänyt vaihtoehtoja sitten enää, ei ensimmäistäkään. Oli pakko laahautua autoon ja ajaa pikkukaupungin uimahalliin. Ja siellä se sitten tapahtui, keskellä isoa tyhjää allasta:
unohdin hävinneeni, mitään ja mihinkään. Unohdin, vaikka uimahallin portti ei ollutkaan minua tunnistanut, kun näytin sille kassalta alennushintaan ostamaani korttia. Porttiin oli vain ilmestynyt teksti: työnhakija, 0 kpl. Läpi se kaiketi päästi vain säälistä.
Tämä kaikki oli linjassa koko aamun kanssa. Mutta siellä altaassa minä en enää välittänyt.
Muistin vain osaavani uida. Ja kun olin sitten uinut,
kun olin uinut, uinut ja uinut, ja pessyt itseni ja kuivannut, tuli voimakas tunne:
oli mentävä. Eräs kirpputori kutsui. Eikä mikä tahansa, vaan nimenomaan eräs tietty.
Ajoin Volvoni sen viereiselle parkkipaikalle, kävelin ovelle ja astuin sisään.
En tietenkään tullut turhaan. Kukaan ei vastaa kutsuun, joka on turha. En minä ainakaan, varsinkaan kun kirpputori on nimeltään Sattumankauppa. Joten siinä se oli, pöydällä. Ihan siinä oven edessä. Siitä käsin se minua oli kutsunut.
Nostin sen hellästi käteeni:
taas uusi vene.
(Tässä kohtaa auttaisi kauheasti, jos lukija olisi lukenut viikko sitten ilmestyneen kirjani. Se voisi auttaa ymmärtämään. Suosittelen sen lukemista lämpimästi, tai ainakin ostamista: niitä on nyt keskellä meidän olohuoneen lattiaa kymmenkunta pahvilaatikkoa, odottamassa oma-aloitteisia ostajia, jotka osaisivat soittaa ovikelloa. Perhe on tietenkin haltioissaan.)
Pitelin sitä käsissäni, tunsin kuinka maailmankaikkeus otti minut syliinsä: taas uusi vene. Eikä vieläkään peräsintä, tietenkään. Mutta: ilmiselvä optimistijollan purje.
Eikä tässä vielä kaikki. Ei todellakaan. Uudessa veneessäni oli mukana myös odottamaton lisävaruste.
Siinä oli mukana pieni mela.
Ei airoja, tietenkään, eikä hankaimia. Eikä onneksi köliä, jonka ali voisi itsensä vetää, kun ei tunne kuuluvansa, kun huomaa vain hävinneensä. Jotain ja johonkin,
mihin milloinkin.
Kävelin ulos kirpputorilta autuaan onnen vallassa. Auton avainta laukusta etsiessäni asetin uuden optimismini kulkupelin Volvoni katolle.
Se kääntyi haikeasti kohti vanhaa kotiaan.
En sitten jotenkin osannut heti mennä sisään sinne Volvooni. Jäin seuraamaan sitä, kuinka kauniisti optimismi kääntyilee tuulen mukana.
Lopulta oli kuitenkin lähdettävä.
Uusi optimistiveneeni mahtuu hienosti Volvoni keskikonsoliin. Ja tämä mela – siitä voi olla apua, jos ohjaus taas alkaa pettää.
Illan tullen olen asettanut tämän uusimman veneeni omalle paikalleen kaapin päälle. Viikon vanha juhlaruusu kukkii edelleen.
Oikeasti optimistijollissa on vain yksi purje. Mutta tässä minun uudessa kulkupelissäni on niitä varmuudeksi kaksi, avittamassa kaikkea sitä mihin en ilman jaksaisi uskoa.
On yö. Kissat nukkuvat. Kohta minäkin,
nukahdan kuopan reunalle. Enkä aio kellahtaa, en enää tänään.