Olen miettinyt talvipesästäni kömpimistä.
Tämä on vasta harkinnassa. Kevään suhteen ei kannata tehdä mitään hätiköityä, eihän sitä tänä vuonna tehnyt luontokaan. Nyt se kuitenkin näyttää antaneen periksi, itselleen ehkä.
Minä vasta harkitsen.
Mietin, mikä menneessä talvessa tällä kertaa oli pahinta, ja valinta on selvä:
se, etten ryhtynyt ajoissa kirjaamaan ylös kaikkia tekemiäni kirjoitusvirheitä. Ne nimittäin kertoisivat elämästäni tuhannesti enemmän kuin lukematon – toivottavasti – määrä päiväkirjojani, joita yritän sulloa pois silmistä.
Paras jää aina tallentamatta, paras ja ihmeellisin. Tiedän tehneeni hienoja virheitä,
mutta suurin niistä on se, että ne on nyt kaikki korjattu. Paitsi suurin kaikista.
En enää uhoa missään uusien näkökumien löytymisestä enkä kurjallisuusterapian mahdollisuuksista. Enää työkalupakkiini ei kuulu sosiaalipedagoginen yöote enkä tee kehtaamistyötä. Ja nämä sentään olivat vasta pientä. Kaiken ison ja hienon unohdin.
Kysynkin nyt: miksi?
On kai kevät. Se yrittää ikkunasta, tanssittaa huonepölyä.
Täytyisi tomuttaa. Täytyisi ottaa itseään niskasta, ravistella. Mattoparvekkeella vaikka. Mutta niin kauan kuin kevättuuli tanssittaa katupölyä, minä en jaksa.
Peskää ensin kadut, pyyhkikää puut ja pensaat silmujen tulla. Ennen en täältä kömmi.