Pystymättömyydestä

En ole enää ihan varma, kuinka kauan tämä kori on kotioveni ulkopuolella kyyhöttänyt, mutta luulen, että viikkojen sijaan kyse alkaa nyt jo olla kuukausista.

Siitä olen kuitenkin ihan varma, että minä itse asetin tämän korin tähän, rappukäytävään kotini oven viereen, ja että silloin kun se tapahtui, aikeeni olivat paitsi reippaat, myös vilpittömät.

Ihan pian tulisin napanneeksi tämän korin syliini ja kiikuttaneeksi sen kellariin, muiden rumien koristeiden viereen.

Ihan pian.

Eihän se vaikeaa olisikaan ollut, mutta joillain asioilla vain on oma aikaikkunansa. Ja kun se sulkeutuu, me olemme ihmisinä yllättävän kädettömiä. Ja sen jälkeen päällimmäiseksi vaihtoehdoksi harvoin jääkään muu kuin katsoa muualle.

Olen oikeastaan ihan kamalan ylpeä siitä, kuinka koko perheeni nyt maaliskuun puolivälin jälkeen sen joka päivä tekee. Me kaikki vain kotiin tullessamme leikimme, ettei se kori enää ole siinä. Ja me olemme siinä myös onnistuneet.

En tiedä, miksi minun äkkiä kuitenkin, jälleen kerran kotiin tullessani, silti piti yllättäen ottaa siitä kuva. Ehkä se oli äkillinen tarve olla jossain läsnä, edes rappukäytävässä,

edes hetken,

ehkä minulla oli äkillinen tarve nähdä ohi sen, mitä on. Enkä kuitenkaan päätynyt näkemään muuta kuin sen, mitä on. Omalla kotiovellani.

Olen välttänyt kirjoittamasta mitään blogia. Tämä ei ehkä vähiten liity siihen, että joku sukulainen on männäviikkoina viitannut siihen, että olispa kiva lukea taas jotain mitä kirjoitat,

eikä varsinkaan siihen, että on erehtynyt liittämään olemattoman osoitteensa turhien apurahahakemustensa tai muiden olemassaoloyritystensä oheen.

Sellainen lakkaa motivoimasta, sanomista.

Olen odottanut, että aika kuluisi. Olen odottanut, että ne harvat, jotka tietävät minun täällä joskus vähän puhuvan, unohtaisivat minun koskaan mitään puhuneen. Sillä se lohduttaisi minua. Ja minua harvoin enää nykyään motivoi tekemään oikein mitään oikein mikään muu kuin lohtu.

Olen toki myös välillä yrittänyt kirjoittaa jotain. Olen yrittänyt laatia asiallisiin paikkoihin niihin moitteettomasti sopivia tarpeellisia lauseita,

olen kääntänyt tunnetta kieleksi, olen antanut sille ymmärrettäviä nimiä, naamioinut sen asiaksi. Olen tukenut toisia sopivien sanojen löytämisessä sille, mille ei sopivia sanoja ole,

ja sitten, lopulta, kaiken ammattitaidon alkeita hipovan yritykseni keskellä olen eniten itse ilahtunut omista kirjoitusvirheistäni. Että kun olen laatinut ohjaussuunnitelmaa kirjoitusryhmälle, jossa kuolleiden lasten äidit saavat viimein sanoa kynällään sen, mikä sen on sanottava, ohjaussuunnitelman otsikoksi tulen sitten kirjanneeksi:

terapeuttisen kirjoittamisen ryhmä lapasensa menettäneille.

Eikä minua edes hävetä se, että nauran itsekseni yössä. Omalle pystymättömyydelleni.

Minä en enää aio kiikuttaa noita koristeita mihinkään kellariin. Olkoot siinä, jouluun ei enää ole kuin reilut yhdeksän kuukautta, miksi vaivautua nyt, kun aurinko viimein paistaa ja kaikenlainen ruoho kohta tuoksuu,

miksi vaivautua nyt, kun me kaikki olemme jo tottuneet. Minä ja perhe ja naapurit ja rappusiivooja,

miksi suotta hetkauttaa mitään sellaista, johon me kaikki olemme jo ehtineet tottua, ja mikä ei ketään meistä enää hetkauta. Sillä maailma on viime aikoina hetkauttanut kaikkia meitä jo ihan riittävästi ilman, että kukaan siirtää tätä koria.

Minä en sitä enää ainakaan aio tehdä. En ennen ensi joulua.

Jos se vielä tulee.