Keittiön nurkassa kyyhöttävä työpöytäni pitäisi siivota.
Olen suunnitellut sitä lokakuusta asti. Mutta marraskuun pöly, ja joulukuun, ja tammikuun,
ja se kaikki pölyn alle kasattu tavara,
siihen on hirveän vaikea puuttua. Siitä ei voi kuin katsoa pois.
On siis keskityttävä siihen, minkä todella osaa.
Nyt lieden säätimet eivät enää ole tahmeita,
mutta keittiön lattia on, ja lattialla keskellä päivää seisovan naisen ajatukset.
Hän on koko päivän ajatellut pikkumaisia. Hänellä ei ehkä ole mainittavaa kykyä säädellä hakemusten jälkeisiä tunnetilojaan, mutta hän kompensoi sitä hellyyttävän hyvin kehittyneellä taidolla keskittyä epäolennaiseen. Sitä paitsi on hirveän vaikeaa edes yrittää säätää mitään, jos säätimet ovat tahmeat. Että sikäli tässä ei ole mitään epäolennaista edes,
en tosin ajatellut tehdä ruokaa tänäänkään, kenellekään, koska pikkumaiset ajatukseni vievät keittiöstä niin paljon tilaa, ettei sinne nyt mahdu antautumaan lieden ääressä seisomiselle.
Antaa niiden hautua siellä. On helmikuu, keittiössä kaaos, olohuone kissankarvaa, eteinen hiekkaa, kylpyhuone pyykkiä ja makuuhuoneessa mahdoton kävellä, lattialle on lajiteltu esteitä. Mihinkään tästä on hirveän vaikeaa puuttua. Ei voi kuin katsoa pois,
ikkunan takana puut leikkivät kuollutta. Niillä on ehkä jotkut säätimet, joilla ne sen tekevät, jossain kohtaa kevättä joku niistä sitten napsauttaa silmut päälle, ja muut havahtuvat samaan,
ehkä minäkin vielä. Ehkä minäkin,
sinäkin ehkä.