(Tämä eilen alkanut lyhyt kirjoitusten sarja avautuu parhaiten heille, jotka ovat lukeneet esikoiskirjani.)
Perjantai.
Eksyinkö eilen matkalla kirjamessuille?
Joo, keittiöön.
Ajattelin että pyyhin vaan ennen lähtöä tämän tiskipöydän tästä. Ja pyyhinkin. Ja tiskikoneen täytettyäni ajattelin että onhan sieltä messuilta sitten mukavampi palata, jos on myös imuroinut.
Ja sitten huomasinkin, että olohuoneen kesämatto täytyisi vaihtaa talvimattoon. Ja että oikeastaan olisikin aika kiva pestä vähän pyykkiä. Ja pyyhkiä pölyt pianosta. Ja ehkä vähän ajatella –
se vaan on kotitöistä vaarallisin.
Ajattelin ihan vaan vähän.
Ajattelin että mikä tämä juttu nyt on. Että en saa lähdettyä.
Sitten huomasin ehdottavani itselleni: entä jos en meniskään. Kun mullahan on lukemattomia kirjoja täällä kotonakin.
Itseni helpottui. Hän pystyi taas hengittämään. Hän asettui sohvalle lukemaan, tunsi kuuluvansa. Juuri siihen.
Tuli ilta, tuli yö. Tuli uni. Sitten tuli aamu.
Aamulla sama keskustelu itsen kanssa alkaa alusta. On kysyttävä: onko täällä jotain siivottavaa vielä, vai joko sinne messuille sopisi mennä –
ja juuri siinä kohtaa, juuri tässä, huomaan kuinka Sofia äkkiä seisoo makuuhuoneen ikkunan edessä.
Hän seisoo siinä pää kallella, katselee lehdettömiä puita.
Hän ei pysty.
Hän on aivan hiljaa, seisoo siinä muuhun pystymättä.
Hänen pystymättömyytensä on minun lohtuni.
Onko mitään oudompaa kuin esikoiskirjailija, jonka on lähes mahdotonta astua sisään Messukeskukseen juuri sinä kirjamessuvuonna jona hänen oma nimensä on yllättäen listattu ohjelmalehtisen esiintyjälistaan?
On varmasti. Maailmahan on outoutta täynnä. Mutta onnistuin kyllä yllättämään tällä itseni – ja se on aika hyvin. Se itse kun luuli jo tottuneensa, minuun.
Niinpä keskustelen nyt sitten eilisen itseni kanssa tämän päivän tilanteesta. Että voitaisko me kuitenkin harkita sitä lähtöä kohta. Kun olisi se kulkulupakin.
Että kai sitä voisi käydä edes katsomassa, myydäänkö siellä sitä omaa kirjaa ollenkaan vai ei,
että olisiko se vaikka unohtunut laittaa sinne pöydälle.
Kumpi olisi parempi: että olisi, vai että ei?
Sängyltä alkaa kuulua rapinaa.
Käännyn katsomaan. Kissa syö messulehteä.
Seuraan sitä hetken. Ja kun kissa on lopettanut, käännyn katsomaan takaisin ikkunaan päin.
Sofia on hävinnyt.
Taas hän jätti minut yksin.
Lähtiköhän hän sinne messuille? Ilman minua?
Ei kai hän vaan vienyt minun pyörääni?
Keskustelen Helsingin kirjamessujen Esplanadi-lavalla sunnuntaina 31.10.2021 klo 17 yhdessä Henna Mäkelinin kanssa. Mikäli onnistun saamaan itseni maaniteltua sinne.