(Tämä tähän päättyvä lyhyt kirjoitusten sarja avautuu parhaiten heille, jotka ovat lukeneet esikoiskirjani.)
Kuinka siellä kirjamessuilla lopulta kävi?
Kaikki kääntyi hyväksi.
Kotoa lähtiessä eläinmaailma kuitenkin katsoi kysyvästi: oletko nyt ihan varma että haluat mennä sinne?
Enhän minä tietenkään ollut. Mutta harjoitin urheutta.
Ehjiä sukkahousuja en kuitenkaan löytänyt. Kissat tyrmistyivät.
Messukeskuksessa kirja oli edelleen omalla paikallaan. Pino ei ollut yhtään madaltunut, mutta eipä sitä kukaan odottanutkaan. En minä ainakaan.
22 minuuttia menivät ohi hyvin nopeasti. Ehdittiinkö siinä sanoa yhtään mitään,
ehkä jotain, en tiedä. Ainakin ehdin lukea kirjastani muutaman sivun.
Minusta on ihanaa lukea ääneen omaa tekstiäni. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla vaivaannuttavaa,
mutta ei. Se on ihanaa. Voisin tehdä sitä vaikka kuinka. Olisin helposti voinut lukea ääneen koko kirjan,
mutta ei. En ehtinyt.
Omakuva jäi ottamatta, miksipä ei olisi jäänyt. Jälkeen päin otin vain kuvan siitä, missä me istuimme.
Siinä oli mukava istua. Myös seura oli mukavaa.
Ulkona pimeä oli tullut. Puolivälissä kotimatkaa pysähdyin, käännyin katsomaan taakseni. Sinne se jäi, Messukeskus.
Oliko Sofia siellä?
En tiedä. Unohdin katsoa, keitä yleisössä istui.
Kotiin ajoin kirjaston kautta. Kävin katsomassa, olivatko ne laittaneet sinne oveen sen lapun, niin kuin oli sovittu.
Olivat ne.
Katselin sitä lappua hetken. On sunnuntai, kirjasto oli kiinni.
Seisoin siinä, ajattelin: olen nyt tässä. Olen tullut tähän.
Sitten käänsin pääni.
Sofia istui aidalla kirjaston vieressä.
Hän istui siinä kaikessa rauhassa, heilutteli jalkojaan.
Hän katsoi minua pää kallella,
hän hymyili.
Poikanen katsoi taivaalta kuinka minä pyöräilin kotiin.
Vapaan surun ilta torstaina 4.11.2021 klo 18.30 Käpylän kirjastossa, os. Väinölänkatu 5, 00610 Helsinki.