Kun lähtee yksin saarelle ajatellakseen omiaan, ja huomaa sitten, vasta viidentenä päivänä, ettei ajatuksia ole.
Kun lähtee kirjoittamaan, ja huomaa sitten kynä kädessä, ettei sanoja tule. Ei siihen tahtiin kuin mantereen puolelta mukaan raahatut omat odotukset ovensuussa lumisten kenkien vieressä toivoisivat.
Se on ihanaa. Odotus sulaa eteisen matolle.
Päivät ovat pitkiä, eivät ota loppuakseen. Aika käy hitaalla. Lumi sataa, tietä pitkin tulee traktori ja auraa,
lumi sataa taas, taas tulee traktori,
aurinko paistaa.
Siinä sitä riittää katseltavaa, ikkunasta.
Paras tapahtuu kuitenkin rannassa: kukaan ei tule.
Saarelle jääneiden kanssa oppii tulemaan toimeen. Alkuun vähän hirvittää, kun oman huoneen raolleen jäänyt ovi aina narisee auki,
joku täällä ei pidä suljetuista ovista,
mutta sehän on pelkästään ymmärrettävää. Saarelle jääneiden kanssa tulee toimeen, kun sanoo heille nukkumaan mennessään: ei ole hei enää mitään hätää, levätkää rauhassa vain.
Niin saa levätä itsekin.
Saaren synkkä historia on kuitenkin läsnä myös päivisin: ikkunalaudalta löytyy kuivattu hemuli.
Hänen kanssaan tulee toimeen, kun antaa hänen vain olla oma itsensä.