Mantere.
Saapuminen takaisin on aina vaisua, aina yhtä vaikeaa. Saaren hiljaisuutta vetää hetken perässään, ennen kuin se hiipuu näkyvistä, katoaa kaiken taa,
perheen, puheen, liikenteen.
Sähköpostin avaaminen pelottaa. Postilaatikkoaan oppii pelkäämään, koska kaikki hylkääminen tapahtuu siellä.
En tiedä, uskalsinko toivoa. Yritin toivoa salaa. En kertonut kenellekään, en kai siitäkään, että Seilin saarella heräsin yhtenä yönä kahteen lauseeseen:
kohta tapahtuu jotain hyvää
ja
se liittyy asuntoihin.
Avasin silmäni, ajattelin: hyvä. Sitten jatkoin unia, unohdin.
Kotona kaikki oli niin kuin kaikki kotona on. Palasin mantereelle, päivät täynnä toisia, jatkoin vielä unia. Sitten tuli torstai.
Tuli aamu.
Tuli sähköposti. Sen liitteenä oli kirje. Se oli osoitettu minulle.
Tuijotin sitä. Tuijotin lauseita pätkissä.
We are glad to inform you that –
Aloin itkeä.
– your application has been succesful.
Voiko se olla mahdollista.
We welcome you.
Oli ollut syyskuu, kun olin tajunnut: pelkkä retkeily ei riitä. Minun täytyisi päästä syvempään rauhaan, täytyisi päästä pidempään työhön, puheettomaan, perheettömään yöhön, aamuihin joita toiset eivät täytä. Ajalla.
Täytyisi päästä residenssiin. Ja mieluiten kauas mantereelta.
We welcome you.
Torstai oli kevyt, painoton. Koko viikko sen jälkeen on ollut, ja on, nyt kun on tapahtunut jotain hyvää,
jotain, mikä liittyy asuntoihin.
Hakemuksen jälkeinen alakulo hiipuu näkyvistä, katoaa ilon taa. On taas saari, joka odottaa. Minua,
ihmistä, johon joku on uskonut.
Saari odottaa, että palaisin, saaressa oma huone.
Nämä tässä ovat retkeilykenkäni, tämä tässä iloista suurin. Otan ne molemmat mukaan. Kun palaan. Tähän kuvaan.