Rauhasta nousee levottomuus.
Mikään ei ole niin vaikeaa kuin se kun mikään ei tapahdu. Kun on toivonut liikahdusta,
että jokin nytkähtäisi. Eikä mikään tapahdu. Saari pysyy paikoillaan.
Rauhasta nousee turhautus. Eikö saari vaan voisi päästä irti, ajelehtia avomerelle, tahdon mennä mukana. En tahdo seistä tässä rannassa näin aloillani,
saari, tee jotain.
Ei se tee. Siinä se pysyy, jalkojeni alla,
reitit käyvät tutuiksi, vain veden pinta vaihtuu. Siksi sitä täytyy tulla tarkkailemaan.
Tänään rantaveteen on uponnut taivas.
Ärsyttää. Nousisit sieltä,
ryhdistäytyisit.
Minäkin yritän. Olen liimannut tietokoneen näppäimistön viereen terveisiä itselleni:
Sinnikkyys palkitaan. Muista se. VARO KUOPPAA.
En piittaa koko viestistä ensinkään, välttelen näppäimistöä, sitä varten tarvitaan useampikin keskeneräinen käsityö.
Mitä keskeneräisempi, sen parempi,
ja kun en nyt enää muuta täällä hämärässä huoneessa keksi pelätä, olen alkanut pelätä sitä että jokin niistä tulee valmiiksi, tai kaikki.
Se on kauhea, armoton ajatus. En tahdo että mikään tulee. Sillä siten mikään ei voi mennä pieleen,
huonoksi.
Hienoa, herkkävireistä tunnelman ja kokemuksen kuvausta. Kutsuvaa, alkaa tehdä mieli päästä saarelle ja saa odottamaan “seikkailun” seuraavaa käännettä.