Tämän täytyy johtua viikonpäivästä, tämän äkillisen optimismin.
Tämän tunteen, että kuulkaa, kyllä kaikki järjestyy. Pessimisti ei ehkä pety, mutta optimisti ilahtuu jo etukäteen siitä, kuinka hyväksi kaikki tuleekaan kääntymään. Voi miten ihanaa siihen onkaan luottaa, ja vieläpä näin valtavan hataralta pohjalta. Nämä optimismin heikot kevätjäät, näillä on vaan niin kovin kevyt luistella. Niin kauan kuin nämä kantavat.
On myöhäinen ilta. Istun itsekseni.
Olen nähnyt tänään monia kauniita asioita, tuntenut olevani oikeassa paikassa useammassakin huoneessa. Olen nähnyt kuinka pienet ihmiset tanssivat ja laulavat, olen nähnyt kuinka isot pitävät kynää kädessä ja kuuluvat. Kuulua voi kirjoittamalla samassa huoneessa samaan aikaan yhdessä toisten kanssa, vaikka kirjoittaakin yksin.
Katselen sitä mielelläni, toisten kuulumista. Ja varsinkin sitä, kun ihminen liikuttaa kynää ymmärtääkseen itseään,
ymmärtääkseen edes jotain.
Se on vaan niin kaunista.
On myöhäinen ilta. Istun itsekseni samalla tavoin kuin aina torstaisin, kun olen tullut katselemasta toisten hiljaisuuksia. Istun kevyesti, huolta vailla, itsestäänselvästi tässä. Koska jokin on taas tapahtunut ja moni tuntenut, kuinka toisten kanssa hiljaa oleminen kannattelee.
Sen jälkeen on hyvä istua itsekseen, kun on myöhäinen ilta, ja antaa omasta tulevasta kirjastaan puuttuvien sivujen puuttua ihan rauhassa.
Kyllä ne vielä.