Viisitoista vuotta

Ensimmäiset lauseet on kirjoitettu ensimmäisinä päivinä sen jälkeen kun.

Lauseita tuli pian lisää. Vuosien mittaan niitä tuli paljon. Tuli paperia repiä, sanoja jotka näyttivät vääriltä, täytyi vaihtaa.

Joitain en koskaan vaihtanut. Jotkut pysyivät. Paljon piti silti repiä.

Tuli uusia vuosia, vanhoja sanoja ja uusia. Niiden myötä aloin ymmärtää: minä yritän kirjoittaa tästä kirjaa.

Nyt ne sanat ehkä ovat painossa jo, en ole ihan varma. Ajatella, nyt jo. Ei mennyt kuin viisitoista vuotta.

Tähän on ollut pitkä matka. Kaveritkin ehtivät kyllästyä, parhaat moneen kertaan. Katseista luin sääliä. En tiedä, oliko sitä, saattoi olla virhetulkinta. Tuleehan noita.

Joku kuitenkin sanoi: entä jos kirjoittaisit jostain muusta. Joku sanoi, ja joku muukin taisi sanoa.

Siihen ei voinut vastata, oikein mitään. Vain sanoja surulle etsivä tietää, kuinka välttämätöntä ne on löytää. Ei sitä muille voi selittää. Turha edes yrittää.

Yritin sen sijaan etsiä niitä muiden kirjoittamina. Yritin etsiä lohtua. Etsiä lohtua sellaisena kuin sen itse ymmärrän.

Muutama vuosi sitten minä sen viimein löysin.

Istuin Helsingin kirjamessujen yleisön joukossa. Väsytti, olin lannistunut. Olin jo lakannut yrittämästä. Olin luovuttanut ja ihmisten hälinä häiritsi, ulkopuolisuus yritti työntää minua ulos messuhallin ovesta, yritti sanoa: anna olla jo.

En silti lähtenyt, ja se on parasta mitä koskaan olen jättänyt tekemättä. Sillä sen vuoksi minä kuulin kuinka Tua Forsström puhui siitä, kuinka kirjoittaa surusta. Silloin kun se on liian suuri.

Aloin itkeä ja ymmärsin: en sittenkään ole yksin.

Minä ostin hänen kirjansa, ruotsiksi, vaikken edes lue ruotsiksi, luin sen kassan vieressä seisten puoleen väliin,

hengitys salpaantui,

menin kotiin, luin kirjan loppuun.

Sen jälkeen muistin taas, mitä minun täytyy tehdä. Muistin, kuinka välttämätöntä se edelleen oli.

Tuli yö ja minä ymmärsin. Ymmärsin, ettei omista sanoistaan voi luopua vain siksi, ettei niitä kukaan halua kuulla.

Myöhemmin luin saman kirjan myös suomeksi. Tua Forsströmin Anteckningar (Förlaget 2018), suomeksi Merkintöjä (Siltala 2018, suom. Jyrki Kiiskinen) on hienoin tähän mennessä lukemani kuvaus kuolleen lapsen jälkeensä jättämästä jäljestä.

Ilman sitä oma kirjani ei ehkä koskaan olisi mennyt painoon.

Entä jos kirjoittaisit jostain muusta. Minä tiedän, ettei sitä koskaan ole sanottu pahalla, päin vastoin. Tiedän oikein hyvin. Silti se on aina jäänyt korviin kaikumaan.

Niissä sanoissa oma yksinäisyyteni on aina kaikunut tavalla, jota en kenenkään toivoisi kuulevan. En muista, olenko koskaan vastannut tähän hyvää tarkoittavaan, ystävälliseen ehdotukseen:

en minä voi, en vielä, myöhemmin vasta. Ensin minun täytyy kirjoittaa tästä. Ja kirjoitan muuten juuri niin kauan kuin huvittaa, ja vielä sen jälkeenkin kun enää yhtään ei.

En muista, olenko vastannut niin, mutta niin minä olen ajatellut,

ja nyt, kun sanojen paikat oli pakko valita, oli pakko päättää, onko tämä hyvä näin vai vieläkö sivut täytyisi vaihtaa,

no nyt, onko nyt sitten hyvä?

Kauhea kysymys.

Lopullista versiota ei kai koskaan tullut. Koskaan ei oikeasti ole hyvä, kaikki on kai yhtä kesken kuin ennenkin,

jos on vaihdellut sanojen paikkaa viisitoista vuotta ja käyttänyt niistäkin useamman pelkkään kyyhöttämiseen, miten sitä voisi tietää, koska kirja on tullut valmiiksi?

Eihän sitä voikaan. Eihän se tulekaan.

Sen täytyy vain antaa mennä, valua sormien välistä, niin kuin lapsuudet äidin käsistä. Kesken ne jäävät kaikki.

Entä nyt sitten. Mitä nyt?

En minä vaan tiedä. En tiedä muuta kuin että painokone liimaa kai nyt sanojani kirjani sivuille tavalla, jonka takia niitä on kamalan vaikea enää saada paperista irti. Vaikka ihan varmasti kohta haluaisi.

Kaiken olisi voinut sanoa niin paljon paremmin. Niin paljon parempi alkaa tulla uniin.

Miltä tuntuu kun oma suru on viimein mennyt painoon?

En minä vaan tiedä. Ehkä vähän tyhjältä.

Ehkä vähän, tai ihan kauhean.